Tämän
vuoden alussa kohistiin paljon uusista suomalaisista naispuolisista laulaja-laulunkirjoittajista.
Ei niin, että naiset olisivat yhtäkkiä tehneet enemmän
musiikkia tai että he olisivat välillä sen tekemisen lopettaneet,
mutta pop-mediassa vain tuntuu aina välillä tulevan niitä aikoja,
kun kehitellään jos jonkinmoista väkinäistä ”naisten
esiinmarssia”. Tällä kertaa tarjonta oli niin köyhää
ja väkisin väännettyä, että ”buumi” tuntui
kestävän vain muutaman kuukauden ja sen suurimmat menestykset taisivat
olla Jipun nousu hetkeksi listakärkeen sekä hänen ja Hanna
Marshin osallistuminen Euroviisu-karsintoihin. Yksi kliseeksi muodostunut
piirre kaikissa näistä uusista naismuusikoista kirjoitetuissa jutuissa
oli verrata heitä Kate Bushiin ja Tori Amokseen. Joskus Sigmund Freudin
sanoin sikari todella on vain sikari – monesti tuntui, etteivät
nämä naismuusikot paljon muualta vaikutteita olleet ottaneetkaan.
Yksi nimi, johon kaikkia naispuolisia laulaja-laulunkirjoittajia tavan mukaan
verrattiin vielä edellisen naismuusikkovillityksen aikaan, noin kymmenen
vuotta sitten, kuitenkin loisti poissaolollaan. Mitä helvettiä tapahtui
Alanis Morissettelle?
Vuonna 1995, kun Morissette julkaisi albuminsa Jagged Little Pill hän oli vasta 19-vuotias ja jo musiikkibisneksen veteraani. Morissette oli julkaissut kaksi juustoista 80-luvulle jämähtänyttä tanssipoplevyä nimellä Alanis (Alanis (1991) ja Now Is The Time (1992), joiden ansiosta hänet tunnettiin ”Kanadan Debbie Gibsonina”. Näihin aikoihin hän joutui myös kokemaan monia musiikkibisneksen vähemmän miellyttäviä puolia levy-yhtiön vaatimusten aikaansaamasta anoreksiasta ja bulimiasta pedofiiliseen suhteeseen tuntemattomaksi jääneen levybisnesnamusedän kanssa. Morissetten tanssipoplevyt eivät musiikillisesti liittyneet juuri mitenkään hänen myöhempään rock-uraansa, mutta nämä lapsitähden synkemmät kokemukset muodostivat kiehtovan perustan sille maailmalle, jossa Alanis tulisi tulevaisuudessa sanoituksissaan liikkumaan.
90-luvun puolivälissä Morissette muutti Yhdysvaltoihin, tapasi tuottaja-laulunkirjoittaja Glen Ballardin ja ryhtyi etsimään todellista taiteellista minäänsä. Loppu onkin sitten musiikkitilastojen historiaa. Jagged Little Pill pysyi Billboardin listan top-10:ssä yli vuoden, on mm. kaikkien aikojen myydyin naisartistin debyyttilevy, 1990-luvun myydyin levy Yhdysvalloissa ja myynyt maailmanlaajuisesti käsittämättömät 30 miljoonaa kappaletta. Nämä saavutukset ovat vielä hämmästyttävämpiä, kun ottaa huomioon, kuinka henkilökohtainen, sisäänpäin kääntynyt ja omalla tavallaan kummallinen levy se oli. Morissetten musiikin keskeisiä puolia olivat hänen holtittoman tuntuisesti heittelehtivä ja naukuva laulunäänensä, joka välillä koetteli ankarasti kappaleiden melodioiden rajoja ja sanoitukset, jotka olivat paikoitellen niin monisanaisia ja krumeluurein täytettyjä, ettei niistä tahtonut saada mitään tolkkua. Morissetten laulut olivat pahimmillaan kuin karmivalla kapulakielellä kirjoitettuja populaaripsykologiakirjoja tai self-help-oppaita. Englanninkielinen termi ”psychobabble”, jolla tarkoitetaan maalikkojen käyttämää psykologista jargonia, joista tulee eräänlaisia trendi-ilmaisuja, ilman, että niiden sisältöä ymmärretään, on kuin luotu kuvaamaan Morissettea pahimmillaan. Parhaimmillaan tietysti sellaiset kappaleet kuin käsinkosketeltavan kathartinen You Oughta Know ja hypertarttuva Ironic olivat aikansa vastustamattomimpia pop/rock -hittejä.
Morissetten jättimenestys oli kuitenkin verrattain lyhytaikainen. Hänen ”...Pilliä” seurannut levynsä, yhdellä musiikkihistorian karmaisevimmalla ja hyvin Morissetten tekstitystyyliä kuvaavalla nimihirviöllä varustettu, Supposed Former Infatuation Junkie (1998) oli edelliseen levyyn verrattuna kaupallinen ja kriittinen pettymys. Levy oli ylipitkä, rönsyilevä, pöhöttynyt ja melodiaköyhä yritys tehdä hittilevyn jälkeen suuri taiteellinen julkilausuma. Levy tuntui korostavan kaikkia Morissetten idiosynkraattisimpia puolia. Keskimääräiselle radiopop-kuluttajalle tällainen ei uponnut; Morissetten kovimmat fanit pitävät levyä hänen parhaimpana albuminaan.
Tavallaan Supposed Former Infatuation Junkie kuoppasi Morissetten uran ennen kuin se oikeastaan alkoikaan ja suuri yleisö sekä pop-maailma vähitellen unohtivat tämän kerran maailman huipulla paistatelleen naisen. Morissette on tietysti jatkanut musiikin tekemistä kaikki nämä vuodet harrastetaen sitä surullisen kuuluisaa ”kadonneen hitin metsästys” -peliä, jonka sudenkuoppiin on kadonnut lukemattomia takavuosien pop-tähtiä. Vaikka Under-Rug Sweptillä (2002) ja So-Called Chaosilla (2004) oli hetkensäkin, niiden yhä enemmän kohti keskitien aikuispoppia liikkuneet soundit olivat tympeitä, useimmat kappaleet heikkoja ja levyt saivat pitkälti ansaitsemansa välipitämättömän vastaanoton. Samalla myös Morissetten tekstit olivat menettäneet kirkkaimman teränsä – ”nuoresta vihaisesta naisesta” oli tullut new age -henkinen haihattelija. Pohja saavutettiin vuonna 2005, kun Morissette julkaisi Jagged Little Pillin kymmenvuotispäivän kunniaksi levystä akustisen version viimeisenä epätoivoisena yrityksenä saada jengi ostamaan levyjä edes nostalgian takia. Ketään ei enää kiinnostanut ja levy oli floppi.
Vuonna 2008 ollaan siinä pisteessä, että on jo aikamoinen yllätys, kun Alanis Morissette julkaisee uuden levyn. Tuskinpa tuore Flavors of Entanglement sekään tulee sytyttämään maailman listoja tuleen. Levyn oli tarkoitus ennakkohuhujen mukaan olla aikaista elektronisempi tai ainakin ”elektronisen ja orgaanisen yhdistelmä”. Silti levy on selvää jatkumoa Morissetten aikaisimmille 2000-luvun tuotoksille kansikuvaansa myöten. R&B-vaikutteisia biittejähän Morissette käytti jo Jagged Little Pillillä, joten eivätpä nämä tuottaja Guy Sigworthin (Björk, Seal) kanssa taiotut sounditkaan mitenkään uraa uurtavia ole. Silti yritys tehdä jotain vakuuttavampaa on selkeä. Ehkäpä Morissette on myös lueskellut internetin fanisivujaan, koska hard-core-faneihin pyritään tällä kertaa vetoamaan Intia-henkisillä, monikerroksisilla ja abstrakteimmilla kappaleilla, jotka tuovat mieleen fanien rakastaman Supposed Former Infatuation Junkien.
Tämä ei kuitenkaan ole levyn ainoa suunta. Flavors of Entanglement kuulostaakin vahvasti siltä, että jotain yritetään etsiä, muttei tiedetä varmasti mitä. Tästä syystä levystä saa oudon skitsofreenisen vaikutelman. Levyn ensimmäiset kolme kappaletta ovat tässä mielessä varsin kuvaavia. Avausraita Citizen of The Planet on tabloineen, synasitareineen ja kertosäkeessä mukaan tulevine heavy-kitaroineen levyn parasta antia. Sanoitukset ovat juuri niin käsittämättömät kuin neiti Morissettelta sopiikin odottaa. Välillä hän kuulostaa siltä kuin hän olisi marsilainen, joka on oppinut englannin kielen lukemalla William Burroughsin cut-up-tekniikalla toteutettuja kirjoja: ” I am a citizen of the planet/ My president is kwan yin/ My frontier is on an airplane/ My prisons: homes for rehabilitating” -- ”My favorite pastime: edge stretching”. Rolling Stone -lehdessä kappaletta kuvattiin yhdistelmäksi Enyaa ja System of a Downia. Parempaan kuvaukseen en itse pysty.
Levyn toinen kappale ja ensimmäinen single Underneath puolestaan edustaa sitä keskitien aikuispoppia, jota Morissette on viime levyillään työstänyt. Kertosäe on melodialtaan tarttuva, sanoiltaan vähemmän sellainen. Vaikea kuvitella stadioneiden hytkyvää ihmismassaa laulamaan yhdessä: ”Look at us micro kids with both our hearts blocked” tai ”How I've spun my wheels with carts before my horse -- This core, born into form, starts in my living room”. Straitjacket on sitten se levyn kohutuin kappale. Biisi muistuttaa sellaista muovista tanssipoppia, jota tuhannet tähtösen ovat takoneet Britney Spearsin asettaman esikuvan mukaan. Vaikea sanoa miksi Morissette on päätynyt tällaisen kappaleen tekemään, ellei hän ala sitten olla nostalginen vanhaa tanssipopuraansa kohtaan. Todennäköisempää tietysti on, että hittibiisi pitäisi saada hinnalla millä hyvänsä. Lopputuloksena on levyn karmein kappale, joka ei tunnu sille lainkaan kuuluvan.
Aloitustrion jälkeen levy jatkuu tasaisempana. Versions of Violence toimii, mutta muistuttaa häiritsevän paljon aloituskappaletta samankaltaisine Intia-vaikutteineen ja kitaroineen, Not As We on herkkä pianoballadi ja nakuttava syntetisaattorihituri Moratorium käyttää elektronisia vaikutteita onnistuneemmin kuin Straitjacket. ”Flavorsin” pari huippukohtaa tulevat kuitenkin sen loppupäässä. Giggling Again For No Reason on tarttuva ja ilmava uuden aallon pop-kappale, joka alkaa Morissettelle hämmästyttävällä lyyrisella yleistajuisuudella: ”I am driving in my car up highway one/ I left LA without telling anyone/ There were people who needed something from me/ But I am sure they’ll get along fine on their own”. Hämärimmillekin sivupoluillekin eksytään, mutta tunnelma pysyy hienosti laulun otsikon kuvaamana. Tällainen hiukan kevyempi kappale piristää levyä kummasti, kun Morissettellä on tapana albumeillaan vajota liialliseen synkkyyteen ja toisiaan seuraaviin loputtomiin balladeihin, jotka pidemmällä juoksulla tekevät naisen levyistä aika raskasta kuunneltavaa. Tapes puolestaan on sitä synkempää osastoa, mutta silti se on levyn vakuuttavin kappale. Biisin kertosäe voisi olla raskaimmilla kitaroilla varustettuna Deftonesin White Ponylta. Tunnelma pysyy vahavana koko kappaleen ja lopun kauniit lauluharmoniat nostavat sen pyörryttäviin korkeuksiin.
Kaiken kaikkiaan Flavors of Entanglement on kuitenkin tyypillinen 2000-luvun Alanis Morissette -levy. Pari-kolme hyvää kappaletta, paljon täytettä, ylituotettua soundia ja kimurantteja sanoituksia. Tässä vaiheessa on yleensä tapana sanoa, että faneille kelpaa, muut älkööt vaivautuko. Morissetten ongelma kuitenkin lienee se, että mahtaako niitä fanejakaan enää kovin monta löytyä? Ehkäpä olisi jo aika miettiä muita töitä. Toivottavasti Alanis ei kuitenkaan kirjoita työpaikkahakemukseensa harrastuksekseen ”reunojen venyttelyä”. Se kuulostaa turhan sekopäiseltä, jopa entiseltä pop-tähdeltä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Alanis
Morissette @ MySpace
Julkaistu 8.7.2008
