On synkkä ja pimeä lumeton talvi-ilta Espoossa. Tapiolan urheilupuiston kupeessa nököttävä räikeä sisäurheilukeskus näyttää kuin 60-luvun optimistisesta tieteiselokuvasta napatulta. Reipashenkiset nuoret juoksevat kehää kirkkaasti valaistun sisäradan ympärillä ja miehisen terveyden perikuvat mätkivät reikäpalloa. Ulkona kylmässä hämärässä on kuitenkin tekeillä jotain. Tummia hahmoja laahustaa ja luikertelee esiin pimeydestä. Akneposkisia pitkätukkia, jotka kantavat nahkatakkejaan kuin haarniskaa, kummajaisia maalattuine kasvoineen, kaljamahaisia rock-reliikkejä ja nuoria tyttöjä, joiden pienestä koosta melkein puolet koostuu valtavaksi tupeeratusta tukasta. Suurin osa tästä jengistä ei selviäisi kierrostakaan pimeyttä hallitsevan urheilukeskuksen juoksuradalla, mutta se onkin tullut osallistumaan omanlaiseensa Cooperin testiin.
Sisällä Barona Areenalla tunnelma ei ole aivan yhtä dramaattinen. Rokkifriikkien lisäksi Alice Cooperia ja lämppärinä toimivaa entistä Skid Row -miestä, Sebastian Bachia, on tullut katsomaan sekalainen porukka keski-ikäisiä miehiä, lapsia ja kokonaisia perheitä. Kyseessä on tyypillinen 2000-luvun rock-keikka, joka muistuttaa enemmän urheilutapahtumaa tai elokuvailtaa kuin syntistä rock & roll -bakkanaalia. Silti reippaasti alle parikymppisten määrä hämmästyttää. Näin nuorien ihmisten vanhemmat ovat olleet vasta pikkulapsia 70-luvun alkupuolella, kun Alice Cooper (joka oli tuolloin vielä bändi, laulusolistinaan Vincent Furnier) teki sellaiset legendaarisimmat levynsä kuten Killer (1971), School’s Out (1972) ja Billion Dollar Babies (1973).
Toki näiden
nuorten kasarirock-fanien mielessä välkkyy epäilemättä
Cooperin toinen tuleminen 80-luvun puolivälin jälkeen ja etenkin
Suomessa kovin suosittu Trash-levy (1989) ikivihreine Poison-hitteineen. Tuolloin
lähes vuosikymmenen alkoholihuuruissa viettänyt Cooper palasi näyttävästi
(vuoden 1986 Constrictor-levyn myötä) takaisin listakärkeen
hiukan samalla tavoin kuin niin ikään sekoiluun vuosia keskittynyt
toinen 70-luvun veteraani Aerosmith. Cooperin hirtehisen huumorin, teinikapinan
ja b-elokuvakauhun värittämä hard rock muuntautui helposti
neonväreissä hohtavaksi glam-metalliksi, joka ei ehkä ollut
musiikillisesti läheskään yhtä vahvaa kuin aikaisemminkin,
mutta nosti Cooperin joka tapauksessa takaisin myyntilistoille.
Cooperin 80-luvun nousukausi loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Vuonna 1991 julkaistulla Hey Stoopidilla vierailivat kitaraonanoinnin mestarit Joe Satriani ja Steve Vai, Slash, Mötley Crüen Nikki Sixx ja Mick Mars sekä toinen seisariselviytyjä Ozzy Osbourne, jotka tulisivat loppuvuodesta julkaistun Nirvanan Nevermindin myötä huomaamaan tipahtaneensa rock-historian kelkasta.
Cooper olisi hyvin voinut pysyä menopelin kyydissä tiukassa alamäessä, jonka kasaritähdet kokivat 90-luvun vaihtehtorock-buumin aikana, olivathan hänen bändinsä rosoisemmat Rolling Stones, The Who ja garagerock -vaikutteiset 70-luvun tuotoksensa vähintään yhtä kovia esikuvia myös grungerokkareille kuin Iggy Popin vastaavat levytykset. Valitettavasti Cooper kuitenkin tuntui olevan enemmän kuin innokas möhlimään mahdollisuutensa legendaariseen asemaan paljastumalla republikaaniksi ja uudelleen syntyneeksi uskovaiseksi, joka jaksoi höpistä joka tilanteessa golf-harrastuksestaan (kenties tenniksen ohella epärockein urheiluharrastus). Sen sijaan, että olisi pitänyt suunsa kiinni, Cooper korosti vanhan yhtyeensä periamerikkalaista tervehenkisyyttä (ts. bändi ei (mukamas) käyttänyt huumeita, vaan joi rehdisti kaljaa), kaveerasi Pat Boonen kanssa ja alkoi vaikuttaa yhtä sympaattiselta kuin Ted Nugent.
Vuonna 1994 ilmestyneen, Trashia ja Hey Stoopidia onnistuneemman, mutta kaupallisesti flopanneen The Last Temptationin jälkeen Cooper piti taukoa levyttämisestä loput 90-luvusta. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hän julkaisi taas tasaisesti albumeja, mutta ne kiinnostivat enää lähinnä Cooperin faniklubin alati harvenevaa jäsenistöä.
Lämmittelijäkseen uusimmalle Theatre of Death -kiertueelleen Cooper on hommannut Skid Row’ssa 80-luvulla tukkametallia vääntäneen Sebastian Bachin. Itsekin alkoholiongelmista kärsinyt solisti ei välttämättä hänkään edusta rockin edistyksellisintä laitaa: 80-luvun lopulla Aids Kills Fags Dead -paitaa keikalla pitänyt rokkari on tekemässä myös kantrilevyn ja esitti Barona Areenan keikalla amerikkalaissotilaille omistetun American Metalhead -kappaleen (jonka sanat tosin muutettiin Finnish Metalhead -muotoon). Viime aikoina tositv:ssä viihtynyt nelikymppinen heitti kuitenkin Espoossa kohtuullisen verevän keikan, jonka parasta antia edustivat Aerosmith-laina Back In The Saddle sekä tyhmät, mutta toimivat Skid Row -hitit 18 And Life ja Youth Gone Wild. Jälkimmäinen saattoi kuulostaa hiukan naurettavalta keski-ikäisen Bachin suusta, mutta yleisössä juhlivat nuoret glam-metal-fanit tekivät kappaleen sanomasta totta. Suurin osa Bachin setistä koostui Skid Row -biiseistä. American Metalheadin lisäksi Bach esitti vain Stuck Insiden soololevyiltään, kummatkin parin vuoden takaiselta Angel Downilta. Ratkaisu oli epäilemättä oikea. Tuskin moni jäi kaipaaman Bachin soolokappaleita.
Bach oli hyvässä kunnossa, eikä nahka-asukaan ratkeillut liitoksista kaljamahan päällä, mutta hyvästä energiasta ja yrityksestä huolimatta Bachista tai Skid Rowsta ei millään saa erityisen hyvää rock-musiikkia. Kaiken taustalla on kuitenkin simppeli, sanoituksiltaan naiivi ja kliseinen baariboogie. Yhdeksän kappaleen lämmittelysetin ajan sitä jaksoi kuunnella, mutta tuskin sen pidempää.
Jos Bachin keikalle oli keskeistä energia ja hyvä meininki, Alice Cooperilla olennaisinta oli viimeiseen piiruun asti harjoiteltu teatraalisuus. Cooper ei kenties ollut osannut aavistaa suomalaisten rock-fanien kasari-innostusta (jopa yleisön ohi keikkojen välisellä tauolla kävellyt Michael Monroe kirvoitti istumapaikoilta aplodit ja sai nuoret fanit juoksemaan peräänsä) ja keskittyi setissään lähes yksinomaan 70-luvun materiaalinsa, höystettynä muutamalla 2000-luvun kappaleella. Epäilemättä eturivissä Trashin vinyylipainosta heiluttaneen fanin harmiksi Constrictorin ja Last Temptationin välisen ajan levyiltä ei kuultu kuin yksi ainoa kappale – luonnollisesti se pakollinen Poison, jonka soittamatta jättäminen olisi saattanut johtaa yleiseen mellakointiin ja muihin levottomuuksiin.
Ainuttakaan kappaletta ei luonnollisesti kuultu myöskään Cooperin mainioilta 80-luvun alun uuden aallon levyiltä (Flush The Fashion, Special Forces, Zipper Catches Skin, DaDa, näistä kahden jälkimmäisen kappaleita ei tosin koskaan ole soitettu livenä ja Cooper väittää olleensa niitä levytettäessä niin sekaisin, ettei muista kyseisten albumien nauhoituksia lainkaan). Cooperin rakastetuimmat 70-luvun hitit kuten I’m Eighteen, School’s Out, Under My Wheels, No More Mr. Nice Guy toki kuultiin ja mikäs siinä, rock-klassikkoja kaikki.
70-luvun
nostalgiaa koettiin muutenkin kuin vain kappalevalintojen puolesta. Cooperin
show seuraili hänen klassisien konserttiensa teatraalista esillepanoa,
jossa Cooper teloitettiin huppupäisten avustajien toimesta kerta toisensa
jälkeen, ja kerta toisensa jälkeen rokkimonsteri nousi haudastaan
esittämään lisää hittejään. Show oli kaikessa
kaavamaisuudessaan ja nostalgisuudessaan virkistävä tuulahdus ajalta,
jolloin pelkkä kappaleiden vetäminen t-paidassa ei riittänyt,
vaan lavashow’n tuli tarjota yleisölle jotain enemmän. 70-
ja 80-luvulla Cooperin show’t shokeerasivat yleisöä ja saivat
päällensä moraalinvartijoiden raivon, mutta Barona Areenan
paikoitellen sympaattisen kökkö, paikoitellen vain kömpelö
esitys edusti enemmän hyväntuulista campia kuin mitään
rienaavaa tai järkyttävää. Kuusikymppinen shokkirokkari
heitteli huonosti tehtyä räsynukkea, heilui tyhjän rekvisiitta-viskipullon
kanssa, ja demoniseksi hoitsuksi pukeutunut näyttelijätär sahaili
metallialusvaatteittaan sirkkelillä, mutta kaikessa oli pienoinen koulun
kevätjuhlanäytelmän tuntu. Shokeeraavalta (saati sitten ”epäjumalan
palvonnalta”) show saattoi tuntua vain tamperelaisista uskovaisista,
jotka estivät Cooperin esiintymisen Tampere Areenalla.
Musiikilliselta toteutukseltaan konsertti toimi korkeintaan kohtuullisesti. Nuorien soittajien bändi veti innokkaasti, mutta liiankin ammattimaisesti, turhan nyanssittomasti ja metallipainotteisesti. Keikan huonointa antia edustivat bändin pari jamitteluhetkeä tähden vaihtaessa vaatteitaan. Lähes eläkeikäiseksi Cooper jaksoi rokkailla ja heilua, mutta hänen laulusuorituksensa jättivät monesti toivomisen varaa. Yleisön epäilemättä odottama Poison meni paikoitellen niin epävireisesti, että hampaisiin sattui ja sama heikkous vaivasi vaativampia kappaleita kuten No More Mr. Nice Guyta. Biisivalikoima oli pääosin hyvä ja sellaisia kappaleita kuten Be My Lover, Only Women Bleed ja vaikkapa Devil’s Food oli mukava kuulla livenä.
Konsertin lopuksi encorena kuultiin vielä loput keikan aloittaneesta School’s Outista, johon saatiin mukaan myös Michael Monroe. Tulipa Sebastian Bachkin mukaan loppukumarruksiin.
Kaiken kaikkiaan Alice Cooper tarjoili viihdyttävän show’n, joka kuitenkin tuntui anakronismilta. Nuorien fanien määrästä huolimatta Barona Areenalla esiintyi ajastaan ja paikastaan vieraantunut rokkari, joka on pudonnut kauas nykymusiikin kehityksestä. Cooper saarnasi omalle kuorolleen, joka halusi nähdä meripihkaan vangittuja välähdyksiä menneisyydestään, ajalta, jolloin rock ei vielä ollut itsetietoista. Silti aika ja paikka toivat konserttiin campin ulottuvuuden, joka ei kuulunut (ainakaan tässä mittakaavassa) Alice Cooperin tuotantoon. Cooperin 70-luvun uhkaavasta androgyniasta ei tietenkään ollut jälkeäkään. Alice Cooper on aikanaan sanonut, että hänen ja bändinsä musiikissa oli rauhan ja rakkauden sijaan kyse seksistä, kuolemasta, hauskanpidosta ja rahasta. Kun konsertti pyörii päässä viimeisten sointujen lakattua, ja seksikkäästi pukeutunut nainen kauppaa juuri päättyneen konsertin nauhoitusta muistitikulla, voi sanoa, että jäljelle on jäänyt valitettavasti vain kaksi viimeistä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Kuvat: Päivyt Toivonen
Julkaistu 3.1.2010
