Monien
mielestä 2008 ei ollut uuden musiikin kannalta erityisen rikas vuosi.
Useimmissa vuoden päättäneissä kriitikkojen ja bloggaajien
listoissa Portisheadin Third valittiin, jollei vuoden parhaaksi albumiksi,
niin ainakin huipun tuntumaan. Kieltämättä tuo levy oli varsin
vakuuttavaa työtä, mutta samalla oli aika surullista, että
lähtökohtaisesti niin tiukasti 1990-lukuun sidottu yhtye olisi tehnyt
vuoden 2008 parhaan albumin. Ehkäpä soundimaailmaltaan klaustrofobisen
ja synkän teoksen valitseminen tähän asemaan kertoi myös
paljon viime vuodesta ja ajasta, jota elämme.
Selvästikin vuodelta 2009 odotetaan paljon enemmän (tai ainakin melkeinpä epätoivoisesti toivotaan jotain uutta ja tuoretta). Tästä ensimmäinen merkki oli Animal Collectiven uuden Merriweather Post Pavilion -levyn valitseminen vuoden levyksi useissa blogeissa, lehdissä ja nettisivuilla, kun oltiin eletty vain muutama viikko (tai joissain tapauksissa vain muutama päivä) vuotta 2009.
Vaikka Animal Collective tuntuukin nyt edustavan virkistävää tuoreutta, se ei ole mikään uusi tulokas. ”Kollektiivin” keskeiset tekijät Avey Tare (David Portner) ja Panda Bear (Noah Lennox) julkaisivat ensimmäisen yhteislevynsä Spirit They're Gone, Spirit They've Vanished jo vuonna 2000. Virallisesti Animal Collective -nimellä miehet alkoivat musisoimaan yhdessä Brian ”Geologist” Weitzin ja (tämän uusimman levyn väliin jättäneen) Josh ”Deakin” Gibbsin kanssa vuonna 2003 julkaistulla Here Comes The Indian -levyllä. Yhtyeen yhdistelmä avant garde -poppia, psykedeliaa, friikkifolkia, konemusiikkia ja monia muita musiikinlajeja on kerännyt vuosien varrella kriitikoiden ihailua ja vannoutuneen fanikunnan, mutta suurempi yleisö on ollut yhtyeen suhteen autuaan tietämätön.
Se, löytääkö suuri yleisö Animal Collectiven, jää nähtäväksi, mutta on varmaa, että kriitikot ovat olleet lähes poikkeuksellisen yksimielisesti sekaisin onnesta. Tästä selvänä merkkinä on se, että useammassakin yhteydessä Merriweather Post Pavilionia on verrattu The Beach Boysin Pet Soundsiin. Musiikkikriitikkojen keskuudessa on tietysti muodostunut jo aikamoiseksi kliseeksi valita tasaisin väliajoin ”uusia Pet Soundseja” levyistä, joiden on nähty edustavan samankaltaista melodisen ja helposti lähestyttävän popin ja korkealentoisten taiteellisten ambitioiden yhdistelmää. Useimmiten vertaukset eivät kestä tarkempaa tarkastelua, eivätkä myöskään tässä tapauksessa.
Pet Sounds yhdisteli Brian Wilsonin kappaleiden kauniit melodiat kunnianhimoisiin orkesterisovituksiin, jotka eivät kuulostaneet koskaan mahtipontisilta vaan lähes hengellisen yksinkertaisilta ja sulavilta. Levylle keskeisiä olivat myös yksinäisyyttä, eristäytyneisyyttä, sisäistä pohdintaa ja rakkauden pelastavaa voimaa kuvailevat sanoitukset, sekä luonnollisesti myös ”rantapoikien” monimutkaiset ja taivaalliseen virheettömät lauluharmoniat. Pet Sounds oli vallankumouksellinen katsaus yksinäisen ihmisen sisimpään ja sieltä kauneuden etsimiseen aikana, jolloin pop-musiikki oli sanoituksiltaan useimmiten keskittynyt naiviin teinirakkauden kuvaamiseen.
Pet Sounds jäi tuolloin kummalliseksi anomaliaksi kahden maailman väliin. Se oli syntynyt teinipopin viattomuudesta, mutta loi sen pohjalta ainutlaatuisen aikuisen näkemyksen. Se ei myöskään sopinut psykedeelisen rockin hedonismin tai sitä seuranneiden progen ja stadionrockin pöyhkeilyn ja machojen ylilyöntien pariin. Nykyään on selvää, että The Beach Boys ja Pet Sounds olivat The Velvet Undergroundin ja Roy Orbisonin tuotosten rinnalla varhaisimpia vaikutteita yksinäisten hämyjen ja hörhöjen makuuhuoneista ja autotalleista syntyneelle vaihtoehto- ja indierockin herkemmälle puolelle.
Animal Collectiven herrat ovat epäilemättä juuri edellä mainitun ihmisryhmän edustajia, mutta vaikka The Beach Boysin vaikutus kuuluukin Merriweather Post Pavilion -levyn joissain harmonioissa ja melodisissa aiheissa, on se kuitenkin rakennettu varsin erilaisista raaka-aineista. Animal Collectiven juuret juontavat kuitenkin lopulta samaan maaperään, josta pöllähti esiin The Beach Boysia seurannut psykedeelinen rock. Merriweather Post Pavilion ei ole tunteellisella tasolla koskettava, tarkasti sävelletty ja sovitettu tai intohimoinen, sen sijaan se on lysergisen sekava, värikäs, sotkuinen, postmoderni ja lähes teennäisen pirtsakka. Kauniiden pop-rukousten sijaan levy pelaa transsiin vaivuttamiseen pyrkivillä tribaalirytmeillä, Kraftwerkin retro-modernilla valtatiemusiikilla, klubimusiikin hampaita kalisuttavilla bassokuvioilla, folkin yksinkertaisuudella ja kaikenlaisilla ääniefektihillumisella. Animal Collective on selvästi ihastunut aikaisempaa enemmän melodioihin, muttei kuitenkaan ole valmis luopumaan friikkimaineestaan.
Levyn sanoitukset ovat yhtä erikoisuutta tavoittelevia kuin sen instrumentaatio ja sävellyksetkin. Suurin osa niistä on juuri sellaista psykedeelistä huttua, mitä Pet Sounds ei edustanut. Kaiken lisäksi niistä on laulajien äänien käsittelyn takia hyvin vaikea saada mitään selvää. Levyn ylivoimaisesti parhaassa kappaleessa, riemukkaan ekstaattisessa ja melodisesti taitavassa My Girlsissä tämä ei haittaa. Vaikka melkein kuusi minuuttia kestävässä kappaleessa on sanoja vain noin 10 säettä, on sen tarttuvin hokema (Animal Collectiven kohdalla ei oikein voi puhua kertosäkeistä) huvittava ja samalla koskettava kuvaus huolenpidosta lapsia ja vaimoa kohtaan: ”I don't mean to seem like I care about material things/ like a social status/ I just want four walls and adobe slabs/ for my girls”. Hölynpölyä tämäkin, mutta hauskaa sellaista, ja taustan riemukkaat kiljahdukset kruunaavat hienon kappaleen. Edellä mainitut sanoitukset ovat valitettavasti niitä harvoja, joista saa levyä kuunnellessa selvää kappaleiden nimien hokemisen lisäksi.
Levyn aloittava kaunis In The Flowers tuntuu kertovan tanssimisen parantavasta voimasta ja yksinkertaisesta riemusta. Kappale muistuttaa hyvin paljon Mercury Reviä, joka onkin bändi, jota Animal Collective tällä levyllä usein muistuttaa. Myös Syd Barrettin Pink Floyd ja The Beatles psykedeelisimmillään tulee mieleen vaikkapa valssirytmisestä Also Frightenedistä ja Summertime Clothesista. Loppujen lopuksi Merriweather Post Pavilionin taso kuitenkin alkaa lerpahtaa pahasti kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen – lisää tanssirytmejä ja sykkivää bassoa, sekavia sanoituksia, sokerisia sävellyksiä ja hassuja ääniefektejä, mutta syvyys jää uupumaan. Yhtyeen armottoman täyteen tungetut sovitukset alkavat nopeasti väsyttää. Levyä häiritsee myös tietynlainen haahuileva energian puute. Tuskinpa Animal Collective pyrkikään kovasti rockailemaan, mutta kuten My Girls osoittaa, pieni verevyys ei haittaisi.
Levyn keskivaiheilla oikeastaan ainoastaan rauhallisempi Bluish lämmittää. Loppuun päin mukaan soppaan tulee viime aikojen amerikkalaisilta indie-levyiltä (ja myös Panda Bearin kehutulta soololevyltä Person Pitch) kovin tuttuja afrikkalaisia sävyjä ja jopa didgeridoota (yllättäen onnistuneesti Lion in a Comassa). Nämä elementit piristävät albumin loppupäätä mukavasti ja sen viimeinen kappale, elektronista pilpitystä, popin melodisuutta ja afrikkamenoa onnistuneesti yhdistelevä Brother Sport, nousee My Girlsin rinnalle levyn parhaimmistoon.
Erityisesti lauluharmonioiden osalta Merriweather Post Pavilionia on verrattu The Beach Boysiin, mutta täytyy todeta, etteivät Animal Collectiven stemmat kovinkaan kunnianhimoisia ole, eivätkä Avey Taren ja Panda Bearin laulunäänet pärjää millään Wilsonin veljesten vastaaville. Vokaalien osalta miehet edustavat melko tyypillistä nasaalia ja hiukan epävireistä indieosastoa, ja turhan usein he sortuvat epämiellyttävään kailottamiseen. Äänien ylenmääräinen käsittely ei paljon auta asiaa – lopputulos on sähköisen kylmä ja valitettavan persoonaton, pahimmillaan jopa ärsyttävä.
Merriweather Post Pavilion on parhaimmillaan miellyttävä ja hyväntuulinen kokeellinen elektroninen pop-levy, mutta hehkutustaan se ei täysin ansaitse. Se ei sisällä mitään sellaista, mitä ei oltaisi aikaisemmin kuultu saman genren edustajilta, kuten edellä mainitulta Mercury Reviltä tai Flaming Lipsiltä. Hehkutus tai sitä vääjäämättä seuraava ”backlash” ei tietenkään ole Animal Collectiven syytä, eivätkä levyä kohtaan suunnatut kehut perusteettomia ole – kun yhtye osuu maaliinsa, se on hienoa kuunneltavaa. Valitettavasti tällä levyllä se ei tapahdu läheskään tarpeeksi usein.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Animal Collective
@ MySpace
Animal Collective: My Girls
Julkaistu 26.1.2009
