”Meitä
kaikkia kustaan silmään hirvittävällä paineella”,
rähisi A.W. Yrjänä jossain muinaisessa CMX-biisissä silloin,
kun yhtye oli vielä kiinnostava. Vähän samanlainen fiilis on
tullut tämän kevään Idols-kokelaiden julkisuuteen lanseeraamista
seuratessa.
Kun Idols-formaatti lanseerattiin Suomessa syksyllä 2003, herätti se tietysti musiikin harrastajapiireissä sekä pelkoa että vihaa: joko meidänkin musiikkikulttuurimme nyt mädätetään liukuhihnalta suollettujen kertakäyttötähtösten esittämällä geneerisellä paskalla. Jälkiviisaasti ajatellen paniikki oli liioiteltua kahdestakin syystä. Ensinnäkin, valtavirran suomalainen popmusiikki on perinteisesti ollut lähinnä täyttä paskaa ilmaan mitään laulukilpailujakaan. Toiseksi, monen vuoden ajan Idols-starat ovat eläneet omaa elämäänsä julkisuudessa ja myyntilistoilla ilman, että kunnon musiikki-ihmisen tarvitsee heihin kiinnittää huomiota. Genrestä riippumatta nämä Arit, Annat ja Hannat ovat kyenneet sulautumaan osaksi samaa Radio Nova –massaa. Ei kukaan ole vaatinut suhtautumaan heihin vakavasti.
Nämä uusimmat tulokkaat sitä vastoin häiritsevät. Tänä keväänä näyttää olevan menossa jonkinlainen ”Hei, me ollaan Idoleita mutta uskottavia” –kampanja. Viimeisimmän skaban voittaja Koop Arponen edustaa harmitonta äitienpäiväballadööriä, joskin keskimääräistä parempaa sellaista – näistä kolmesta taidan sympata häntä eniten. Valitettavasti meille on yritetty kaupata falskimpiakin tapauksia.
Ensin tuli Pete Parkkonen. Touhun julmettu ennalta-arvattavuus kiteytyy seuraavaan seikkaan: jo vuosi sitten Disco Ensemblen jäsenet haaveilivat jossakin haastattelussa ”Indie-Arista”, jolle he voisivat tehdä biisejä samaan tapaan kuin jokin Timo Kotipelto Koivuselle. Kuinka ollakaan, kun Peten levy sitten ilmestyi, löytyi siltä peräti kaksikin DE-miesten tekemää kappaletta. Kun ei itse Disco Ensemblekään ole uransa aikana onnistunut tekemään kiinnostavaa äänisaastetta, niin miten sitten Parkkonenkaan.
Tämä Anna Puu, entinen Puustjärvi, vetää silti vielä hiljaisemmaksi. Naisen esikoislevyä on jo ennen sen ilmestymistä yritetty kaupata kansalle kuin natsismia Saksassa vuonna 1932. Jokin Jukka Haarman Ylen sivuille kirjoittama blogimerkintä, jossa Annaa verrataan jo ihan Pet Soundsiin, voidaan toki jättää omaan arvoonsa, kuitata puhtaasti markkinoinniksi. Vaikeampi on ymmärtää, miksi yleensä arvostelukykyinen Pekka Laine oli hänkin Soundissa hurahtanut kiekkoon. Moni muukin kriitikko tuntuu nostaneen Annan edessä kätensä pystyyn liikuttavan yksimielisesti.
Anna Puustjärvi esittäytyi kansalle hellyttävänä hippityttönä syksyllä 2008. Hänen esikoislevynsä valmistelu alkoi vasta vuodenvaihteen tienoilla lopullisten sijoitusten varmistuttua. On selvää, ettei meillä nyt neljä kuukautta myöhemmin ole käsissämme klassikkoa, vaan täsmätuote, puhdas esimerkki kohderyhmämarkkinoinnista.
Levy-yhtiössä on toki ymmärretty Puun potentiaalinen kuulijakunta. Väljästi määritellen se on sitä samaa osastoa, joka nosti Ultra Bran megatähteyteen meidän kaikkien nuoruudessa. Vihreitä äänestäviä kaupunkilaisia, jotka kärsivät ”dysfunktionaalisesta” parisuhde-elämästä, mutta pukeutuvat villasukkiin ja syövät luomuruokaa. Tulee mieleen yksi nimeltä mainittu nimi: Johanna Sumuvuori. Ellei tuo nuorekkaan poliittisen falskiuden ylipapitar ole jo pyytänyt Annaa taustavoimineen tekemään itselleen eurovaalibiisiä, niin hän lienee vielä tyhmempi ihminen kuin luulin.
Anna Puu on mielletty sellaiseksi artistiksi, jonka musiikin tulee viitata erilaisiin ”virallisesti hyviin juttuihin”, vaikkapa vanhaan souliin, Woodstock-aikakauden folkpoppiin jne. Tosiasiassa hän kuulostaa enimmäkseen huonolta Duffy-kopiolta ja SMG:n Terhi Kokkoselta ilman henkilökohtaista tunnelatausta. Annan söpöilevä laulutapa rakentuu nimenomaan Kokkosen maneereille, mutta biisit ovat valitettavasti huonompia. Levyn taustavoimat ovat tätä todella ennalta-arvattavaa Knipi-Lasse Kurki –osastoa. Heidän liukuhihnabiiseistään esimerkiksi single ”C’est la Vie” on kaikessa Duffy-plagioinnissaan tarttuva, mutta jumalauta millaista paskaa jokin ”Melankolian riemut” edustaa! Vertailukohdaksi on jälleen etsittävä Ultra Bra ärsyttävimmillään ja tietävimmillään.
Muodolliselta kannalta tässä ihan pätevästi sovitetussa ja sävelletyssä levyssä ei ole mitään ratkaisevaa vikaa. Sitäkin enemmän tulee miettineeksi näitä seuraavia:
Miksi tämän naisen oli pakko päästä levyttäväksi
artistiksi? Mitä omaa tarjottavaa hänellä on?
Miksi aivan fiksutkin ihmiset menettävät arvostelukykynsä simppeleiden
markkinointitemppujen uhreina? Eivätkö Knipi ja Lasse Kurki ole
jo monopolisoineet suomalaista popmakua aivan tarpeeksi?
Ainoa vastausta vaille jäävä kysymys on se, miksi olen kuluttanut tämän äänisaasteen parissa niin paljon aikaa.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 10.5.2009
