Matti Salo on tosiaan kulkenut pitkän tien sitten vuoden 2001, jolloin
hän julkaisi Avain-nimellä Warnerin kautta hyvin myyneen esikoisalbuminsa
Punainen tiili. Tuo kuumimman suomirap-buumin keskelle osunut levy oli epätasainen
yhdistelmä nuoruuden patetiaa, kirkasotsaista vasemmistolaisuutta ja
tylsän synteettisiä taustoja. Harva olisi sen perusteella uskonut,
että seitsemän vuotta myöhemmin taiteilijanimeään
vaihtanut mies alkaa vähitellen olla suomalaisen rytmimusiikin legenda,
joka on kolmen paluunsa jälkeisen albumin mittaan ehtinyt rikkoa kaikki
mahdolliset genrerajat ja kehittänyt tyylin, jonka jäljittelemistä
on lupa pitää mahdottomana.
Jonkinlaisen kuvan siitä, missä Asa eroaa kaikista muista suomalaisista hiphoppareista, saa jo vilkaisemalla kansipaperista Loppuasukkaalla käytettyjä instrumentteja. Löytyy haitaria, mandoliinia, bouzoukia, jouhiviulua... Kanteenkin on tällätty piirros jonkinnäköisestä mustalaisyhtyeestä. Asa itse kutsuu tyyliään folk-räpiksi – fair enough, kunhan termi ei johdata ajatuksia mihinkään Everlastin tyyppiseen. Tällä musiikilla ei nimittäin ole paljoakaan tekemistä angloamerikkalaisten folk-tyylisuuntien kanssa, itäeurooppalaisten kanssa sitäkin enemmän. Jos kohta ”Leipä lukkojen takana” ei olekaan albumin paras biisi, niin esimerkistä se käy hyvin. Nytkivästi funkkaavan biitin päälle on soitettu täysiveristä balkaninhumppaa, ja jollain käsittämättömällä tavalla räppääminen sen päälle kuulostaa ihan luontevalta.
Muissa kappaleissa kansanmusiikkielementit ovat enemmänkin mausteita, toisaalta yleinen traditionalistisuus heijastuu kiehtovalla tavalla myös Asan sanavarastoon ja lausuntaan, joissa on vaikutteita suomen sukukielistä ja itäisistä murteista. Kun Asa alkaa ”Davidism”-biisissä vetää inarinsaameksi Amocin kääntämänä, mitään omituista ei ensin edes huomaa.
Tästä päästäänkin verbaaliseen puoleen, joka useimmilla niin sanotuilla hiphop-levyillä on kuitenkin sitä keskeisintä osastoa. Toki Loppuasukastakaan ei olisi olemassa ilman ihmisääntä, joka kirjavasta instrumentaatiosta huolimatta on levyn hallitseva elementti. Moni on jo tämänkin albumin tiimoilta ehtinyt julistaa Asan myös tekstittäjänä neroksi, mutta asiasta voi kyllä olla monta mieltä. Miehen flow on loistava ja äänenpainot persoonallisia, mutta jos nyt suoraan sanotaan, niin tekstimaailma on monin paikoin ihan dadaa. Silloin kun siitä jotain ymmärtää, huomaa kuuntelevansa täysveristä hippiä, jonka eduksi on sentään sanottava, että tervettä sivustakatsojan asennetta löytyy, kuten myös tylympää realistista otetta biisin niin vaatiessa.
Toisaalta Loppuasukasta voi vallan mainiosti kuunnella kiinnittämättä sanoitusten sisältöön suurtakaan huomiota. Asan tyyli on niin abstrakti, että räpit tuntuvat kuin itsestään ottavan roolin yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Sitä paitsi, viime kädessä Loppuasukas on bilelevy. Ylivoimainen valtaosa sen biiseistä groovaa niin julmetusti, että niitä tekee mieli ihan vaan tanssia. Mielikuvitukselliset sovitukset toisaalta syventävät kuuntelukokemusta ja tarjoavat uusia löytöjä vielä kymmenennelläkin läpikuuntelulla.
Jonkinlainen teema levyllä kyllä on. Kovin mutkikasta kirjallisuusanalyysiä sen selvittäminen ei vaadi. Kuullaanhan levyn puolivälissä ensin ”kulttirunoilija” J.K. Ihalaisen teksti ”Alkuasukas” ja sen päälle albumin erinomainen nimibiisi. Kyse on siis luonnonmukaisesti elävän ihmisen ja nykylänsimaisen, omaa tuhoaan kohti matkaavan luonnonvarojen hyväksikäyttäjän vastakkainasettelusta. Moneen otteeseen albumilla ollaan huolissaan modernin mädännäisyyden ilmenemismuodoista. Uhkaavan synkästi käsiteltynä tällainen tematiikka tekisi levystä helposti kuuntelukelvottoman, mutta nyt ei ole kyse siitä. Loppuasukasta kuunnellessa tulee yksinkertaisesti hyvälle tuulelle. Se ei todellakaan saa ajattelemaan otsa rypyssä yhteiskuntamme epäkohtia, vaan iloitsemaan musiikin mielialoja kohottavasta supervoimasta. Voihan tämä tietysti olla tekijän tarkoituskin: tuoda hieman hyvää mieltä kaiken yleisen ahdistavuuden keskelle.
Loppuasukasta ei tee mieli käsitellä yksittäisten kappaleiden kautta. Heikkoja lenkkejä kun ei ole. Jotkut esitykset on silti mainittava. Mahtipontinen, taistelulaulumainen ”Persepolis” on lähimpänä vanhaa, julistavaa Avainta, toki höystettynä sen kaltaisella torvisektiolla, josta vuoden 2001 räppibuumin aikana ei uneksittukaan. ”Sanat ei tehnyt tätä laulua” on hieman melankolinen, mutta vastustamattoman tarttuva pohdintabiisi, tätä sarjaa ”megahitti oikeudenmukaisessa maailmassa”. Samaa sarjaa edustaa ”Alas virtaa Ararat”, joka on parhaita todisteita sille väitteelle, että Asa on pohjimmiltaan folklaulaja, moderni Tapio Rautavaara.
Sitten on vielä tuo jo mainittu Davidism. Se on varmuudella yksi viidestä parhaasta rapbiisistä, mitä Suomessa on ikinä tehty. Kappaleen perusaineksina ovat latinobändin soittamalta sotilasmarssilta kuulostava biitti, haikea haitari ja upea kertosäe. Juuri tätä kappaletta kuunnellessa alkaa melkein itkeä suloisia kyyneliä ihan vaan siitä ilosta, että joku tekee näin uskomattoman rikasta, omaperäistä ja silti suoraan perusasioiden ytimeen menevää musiikkia. Se on niitä kappaleita, jotka pelastavat minkä tahansa päivän ja saavat kolmekymppisen vannomaan, että ikinä, missään ikävaiheessa ei tule päästämään suustaan mitään sen tapaista lausetta kuin ”ennen tehtiin sentään kunnon musiikkia”. Onhan vitun hyvä uusi biisi aina parempi kuin vitun hyvä vanha.
Hiphopilla on taipumusta ghettoutumiseen (hehe). Genre pitää yllä omaa klassikkokaanoniaan, jonka sisällöstä useimmilla aktiivisillakaan rock-ihmisillä ei ole juuri hajua. Sitäkin loistavampaa on, että Asa näyttää onnistuneesti murtaneen kohderyhmäkahleet. Vuonna 2008 mies ei ole enää hyvä suomiräppäri, vaan yksi merkittävimpiä musiikintekijöitä, mitä tässä maassa on koskaan vaikuttanut.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: