Astrid
Swan ei selvästikään malta pysyä paikoillaan. Swanin ensimmäinen
levy Poverina oli lupaava, mutta melko tavanomainen Kate Bushin ja Tori Amoksen
dramatiikkaa sekä paikoitellen Sufjan Stevensin leikkisyyttä yhdistellyt
balladipainotteinen pianopoplevy. Kakkosalbumi Spartan Picnic oli jo paljon
potentiaalisempi, mutta paikoitellen yliyrittämiseltä haiskahtava.
Sellaiset kappaleet, kuten As Long As It's Not You, For Those Who Drown, This
Could Be Mother's Milk sekä Sea Life yhdistelivät onnistuneesti
poppia ja kulmikkaita sovituksia, mutta yhtä moni kappale kaatui väkinäisyyteen
ja varsinkin pitkäveteiset balladit lisäsivät levylle tarpeetonta
painolastia. Sanoituksissa liikuttiin romantiikan sijasta paikoitellen hyvinkin
kirjallisilla, jopa akateemisilla linjoilla, välillä onnistuen,
välillä haparoiden ja teennäisyyteen sortuen.
Spartan Picnicin kohdalla paljastui Astrid Swanin suurin heikkous. Hän tuntuu himoavan arvostusta ja kriitikkojen kiitosta vaihdellen alati tyyliään, mutta samalla taiteilijan artistikuva ja persoonallisuus jää hämäräksi. Minkälaista musiikkia tekee Astrid Swan? Saattaa olla, että yhä suuren yleisön mielessä hän tiivistyy Bush/Amos -akselin pianoa pimputtelevaksi laulaja/laulunkirjoittajaksi, mutta se on varmaa, että tästä imagosta Swan pyristelee raivokkaasti irti.
Se, että Better Than Wages on tehty Astrid Swan & The Drunk Lovers -yhtyeen nimen alla, ei ole ainoa muutos Swanin uusimmalla Better Than Wages -albumilla. Jos Poverina näyttää nyt vain jonkinlaiselta harjoitelmalta, myös Spartan Picnicin kokeileva abstraktius on jätetty taakse. Better Than Wagesilla Astrid Swan muuntautuu jälleen. Tällä kertaa hän on ensimmäisen kerran täysiverinen poprokkari. Jopa Swanin tavaramerkiksi muodostunut piano on vaihdettu albumilla retrofuturistisesti suriseviin syntetisaattoreihin.
Tuntuu siltä, että kaikesta taiteilusta huolimatta Swan on aina ollut sydämeltään pop, ja ehkä siksi Better Than Wages toimii paremmin kuin Swanin aiemmat levytykset. Albumin yhdistelmä glam-poljentoa, Curea, Ladyhawken retrosynailua ja The Pretendersin kovanaamaista uuden aallon rokkia toimii parhaimmillaan niin hienosti, että tanssijalka alkaa väkisinkin vipattaa ja kertosäkeissä laulaa mukana jo ensikuulemalta. Levyn emotionaalinen keskus löytyy 2000-2010 (I'm Not Even 30):sta, jossa Swan manaa kolmeakymppiä lähestyvän ihmisen lipumista kohti seesteistä kotielämää. Enää kukaan ei erehdy luulemaan liian nuoreksi ostamaan viinaa, klubbailu aamuun asti on menettänyt hohtonsa ja nukkumaanmenoaika koittaa ennen puoltayötä. 70-lukulaisesti kimaltelevassa Your Bitchesissä pohditaan klassista pahat pojat/kiltit tytöt -asetelmaa hiukan totuttua vinommasta näkökulmasta. Swanin pahistyttö ihmettelee, mitä kovat kundit näkevät hiljaisissa hiirulaisissaan ja mille epäsuhtainen suhde perustuu. Mukana on myös kitkerä kateuden aromi, joka tekee kappaleesta kiinnostavamman kuin sen höhlä nimi antaisi ymmärtää.
Status Updatekaan ei oikein nimensä perusteella juhli. Facebook-viittaus tulee vanhenemaan varmasti yhtä nopeasti kuin Gym Class Heroesin New Friend Request, mutta kappaleen The Strokesmainen powerpop on melodisesti melkeinpä vastustamaton. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, että Swan on loistava melodisti ja vakuuttava vokalisti. Unrelatedin synkempi syntetisaattoritunnelmointi saattaa muistuttaa hiukan turhan paljon Ladyhawkea, mutta kertosäkeeltään se on joka tapauksessa levyn vahvimpia.
Misfit viittaa Marilyn Monroen viimeiseksi jääneeseen Misfits-elokuvaan (suom. Sopeutumattomat 1961), jonka kertomus vapautta janoavista ja tuomituista ulkopuolisista iski vähän liiankin lähelle sen pääosanesittäjien todellisuutta (Clark Gable kuoli 10 päivää elokuvan valmistumisen jälkeen, moniongelmainen Monroe lääkkeiden yliannostukseen puolitoista vuotta myöhemmin, eikä pitkittynyttä itsemurhaa tehneen Montgomery Cliftinkään ura tai elämä kauaa jatkunut). Se, mitä tekemistä kappaleella on elokuvan kanssa, jää hiukan epäselväksi ilman sanoituslehtiötä, mutta kenties jonkinlaisesta unelmien kuolemasta on kyse. Ainakin Marilyn on kuollut ja Clint Eastwoodkin seikkailee kuviossa mukana. Melodialtaan ja tyyliltään kappale lipuu hyvin lähelle The Pretendersiä. Lopputuloksena on joka tapauksessa levyn vaikuttavin sävellys, jolla Swan pääsen lähemmäksi todellista klassikkokappaletta kuin koskaan aikaisemmin. Levyn loppupäässä hiukan Placeboa ja jälleen Ladyhawkea muistuttava tummasävyisempi Waitress' Song toimii.
Better Than Wages on jälleen yksi, jollei nyt aivan täyskäännös, niin ainakin tiukka mutka Astrid Swanin uralla. Lopullista vastausta siihen, minkälainen artisti Swan todella on, ei vieläkään saada. Hyvä laulunkirjoittaja hän epäilemättä on, mutta kuten Misfits-elokuvan sopeutumattomat hahmot, kykenemätön asettumaan aloilleen. Se tekee Swanista vaikeasti määriteltävän ja rauhattoman taiteilijan, mutta samalla epäilemättä yhden mielenkiintoisimmista suomalaisista laulaja/laulunkirjoittajista. Heittelehtiminen tyylistä toiseen ei ehkä edesauta levyjen listasijoitusten suhteen, mutta on ihailtava tapaa, jolla Swan pitää kuuntelijansa varpaillaan.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
2000-2010 (I'm Not Even 30) -video
Julkaistu 6.9.2009
