Elämme
todellakin ristiriitojen aikakautta. Samaan aikaan, kun maailmantalous keskittyy
keskittymistään valtioitakin mahtavampien megayhtiöiden ohjailtavaksi,
ovat niin sanotun kellaribändin mahdollisuudet toteuttaa itseään
varmuudella paremmat kuin koskaan ennen. Esimerkistä käy helsinkiläinen
Aurinko, josta kukaan edes Suomessa ei ole koskaan kuullutkaan. Silti bändi
voi leuhkia amerikkalaisen indie-pikkulegenda Kramerin masteroineen esikoislevynsä
(tietysti MySpace-kontaktin tuloksena) – ja lopputulos julkaistaan omalla
levymerkillä, mikä alkaa kotimaisessa vaihtoehtomusiikissa olla
nykyään jo state of the art -tyyppinen ratkaisu.
Asia erikseen, voiko Auringon edes sanoa edustavan mitään vaihtoehtoa millekään. Musiikillisesti bändi operoi pääasiassa punkpopin ja YUP-tyylisen äkkivääremmän suomirockin välimaastossa. Näitähän on maassamme riittänyt, enimmäkseen toki 90-luvulla, joka tuntuukin Auringolle ehdottomasti läheisimmältä rockin aikakaudelta. Laulajana kuullaan tällä kertaa naispuolista henkilöä, Petra Theisiä, millä ei sinänsä olisi merkitystä, ellei tämän genren musiikki yleensä assosioituisi nörttiälykkö-tyyppisiin miesvokalisteihin. Tässä mielessä Theisin presenssi jää plusmerkkiseksi, vaikka hän onkin kaikessa teknisessä taitavuudessaan aika persoonaton, hieman kailottamiseen taipuvainen solisti.
Auringon kappaleet ovat kieltämättä tarttuvia. Ellei pidä varaansa, niitä huomaa helposti hyräilevänsä mukana. Parhaat biisit rakentuvat takiaismaisen tarttuville riffeille, joissa ei kylläkään ole mitään omaperäistä, mutta joihin ei omaperäisyyttä ole varmasti yritetty saadakaan.
Pieni ilmestyskirja kaatuu kuitenkin kahteen massiiviseen ongelmaan. Kun laulaja vetää suomeksi ja artikuloi selkeästi, sanoitukset nousevat väistämättä keskeiseen rooliin. Auringolla ne ovat lyhyesti sanottuna aivan helvetin ärsyttäviä. Teksteistä vastaavat kitaristi Matti Virtanen (muuten kunnioitettavan tavallinen nimi rockmuusikolle!) ja basisti Valtteri Tavast ovat nähtävästi yrittäneet rakentaa jonkinlaista konseptuaalista teosta nykymaailman pahuudesta ja ennen kaikkea instituutiouskontojen raadollisuudesta, toki läpitunkevan ironiseen sävyyn. Valitettavasti lopputulos jää väsyneen olaltavittuilun asteelle. ”Naton kokous” -avausraidalla spekuloidaan, että entä jos Bush-tyyppiset johtohahmot tekevätkin sotapäätöksensä kännissä. ”Jeesuksennahkahansikkaat” parodioi kai seurakuntanuorison suosikkimusiikkia kertosäkeellään ”Hei Jeesus Jeesus, mitä sä kelasit / kun ristilläs riippuen delasit”. Tämäntyyppiset väkinäiset riimit toistuvat joka ikisessä biisissä niin, että Juicen myöhäistuotannon kuunteleminenkin alkaa jossain vaiheessa jo tuntua mahdolliselta ajatukselta.
Toinen kivi kengässä on sitten musiikillinen näsäviisaus, joka toki sopii saumattomasti yhteen lyyrisen annin kanssa. Aurinko ei jätä ainoatakaan ilmeistä ideaa käyttämättä. Laulettaessa säettä ”tanssii sambaletkassa / unessani metkassa”, soittaa bändi tietenkin köyhän miehen latinoa. Kun laulaja mainitsee Taivaan Isän, tulee taustalle ala-asteen oppilaiden gospelkuoro. ”Jeesuksennahkahansikkaat” alkaa ”Stairway To Heavenin” tapailulla, ja vielä härskimmin bändi on pistänyt omiin nimiinsä Elton Johnin ”Crocodile Rockin” ja sen Muskan esittämänä tunnetun suomennoksen hah-hah -hauskassa vedossa nimeltä ”666”, joka kertaa varhaisten rokkareiden sijaan hyvinkääläistyyppisten saatananpalvojien nuoruudenmuistoja. Jep,tästä aiheesta kannatti tehdä biisi.
Jos nyt sitten Pienen ilmestyskirjan jaksaa kuunnella loppuun saakka, tulee vastaan yllättäen jotain positiivistakin. Biiseillä ”Tuomiopäivän balalaikka” ja ”Viimeinen ihminen kuolee” yhtye heittäytyy vakavammassa mielessä synkäksi ja mahtipontiseksi, mikä tuo asianosaisten kiistämättömät lahjat mielestäni parhaiten esiin. Ja luojan kiitos, ensin mainittuun kappaleeseen ei ole ängetty sitä balalaikkaa, mikä olisi levyn peruslinjan huomioon ottaen liiankin luontevaa.
Kaiken dissaamisen jälkeen todettakoon, että toteutus tällä albumilla on viimeisen päälle. Soundi on parhaita pienkustanteilla kuulemiani, omaan makuuni turhankin sliipattu, mutta varmasti sitä mitä on haluttukin. Ties millä kontakteilla tai masseilla mukaan on haalittu jousisektiota sun muuta. Vieraileepa siellä myös herra Tavastin edesmenneen toisen bändin, loistavan Jumalan Ruoskan, laulusolisti Jyrki ”Auttajahai” Nissinen, joskin hänen tuttu örinänsä ei oikein sovi ”Ettekö te tiedä kuka minä olen” kappaleen nössöön sarkasmiin.
Kramerin kiinnostusta Aurinkoon on vaikea järjellä käsittää, enkä usko miehen suuresti levyyn vaikuttaneenkaan. Ainoa muualla masteroitu kappale, ”Viimeinen ihminen kuolee”, kuulostaa yhtä isolta ja muutenkin hyvältä. Kiva tietysti bändille, jos joku erehtyy tunnetun nimen perusteella ostamaan tämän levyn. Ja mieluumminhan Auringon levy pitäisikin ostaa kuin vaikkapa Happoradion tai Haloo Helsingin. Sitä vastoin oikeasti hyvän musiikin kanssa tämä ei kyllä tasaisella pärjää.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit:
Julkaistu 4.9.2008
