Ben
Foldsin musiikissa ovat aina yhdistyneet näsäviisas huumori ja vakavamielinen
surumielisyys. Vaikka Foldsin nenäkäs, vulgaari ja hiukan lapsellinen
puoli ei ole läheskään aina tuottanut onnistuneita tuloksia
– yksi hänen edesmenneen Ben Folds Five -yhtyeensä suosituimmista
kappaleista on uskomattoman ärsyttävä Song For The Dumped –
hänen edellinen soololevynsä Songs for Silverman osoitti, ettei
levyllinen vakavaa Foldsiakaan oikein toimi. Muutamasta hienosta kappaleesta
(Jesusland, Late, Landed, Bastard) huolimatta Songs for Silverman oli tuotannoltaan
kiusallisen lähellä keskitien aikuispoppia ja tunnelmaltaan yhtä
harmaa kuin kantensakin.
Uudella levyllään Way to Normal Folds on palannut nimen mukaisesti normaaliin päiväjärjestykseen. Jokaisen kuulaan surumielisen balladin (Cologne, Kylie From Connecticut) rinnalla on humoristisia pikku pop-ralleja (Errant Dog, Bitch Went Nuts). Vaikka Foldsin huumori ei aina ole varsinaisesti hauskaa, se on olennainen osa hänen taiteilijapersoonaansa. Monille tämän 42-vuotiaan näsäviisas ja valkoisen keskiluokkainen vitsailu ei toimi, eikä hän olekaan koskaan ollut rock-kriitikkojen suosiossa.
Foldsin sanoitukset ovat kuitenkin pieni, vaikkakin paljon huomioitu, osa hänen musiikistaan. Folds on nimittäin säveltäjänä kekseliään melodinen, laulajana taidokas ja sovittajana loistava. Miehen tuottajataidot on todistettu William Shatnerin loistavalla Has Been -levyllä (ja kirjoitan edellisen vailla pisaraakaan ironiaa) ja Amanda Palmerin tuoreella, hienolla Who Killed Amanda Palmerilla. Omien levyjensä tuottajana Folds ei kuitenkaan ole aina onnistunut, vaan jälki esimerkiksi ennen Songs for Silvermania julkaistulla Speed Graphics/ Sunny 16/ Super D -ep-kolmikolla oli hutaistua ja jätti toivomisen varaa materiaalin valinnan suhteen. Way to Normalilla apuun on hälytetty mm. Modest Mousen, The Hivesin ja Camper Van Beethovenin kanssa työskennellyt Dennis Herring ja lopputuloksena on nokkela, melodinen ja energinen pop-levy. Etukäteen on hehkutettu, että levy olisi paluu Foldsin rakastetun Ben Folds Five -yhtyeen soundiin, mutta satunnaista säröbassoraitaa lukuun ottamatta tämäkään ei aivan pidä paikkaansa. Nimenomaan tuotantonsa ja sovitustensa puolesta levy on paljon Ben Folds Fiveä monipuolisempi.
Levyn aloittaa sen ensimmäinen singlelohkaisu, Elton Johnin Bennie and The Jetsiin viittaava, Hiroshima (B-B-B-Benny Hits His Head). Ei ihme, että kappale on valittu singleksi, koska omalla tavallaan se edustaa Way to Normalia täydellisesti. Melodia on tarttuva, tuotanto kekseliäs (ehkä jopa ”pianoänkytys”-viittauksineen pikkunokkela) ja sanat kiusallisen ohuet. Kappale kertoo, kuinka Folds kaatui lavalla Hiroshimassa ja löi päänsä. Vaikka tavallaan sen voisi tulkita, jonkinlaisena kuvauksena julkisen esiintyjän noloista hetkistä, loppujen lopuksi se on vain melko yhdentekevä tarina tapahtumasta, joka koskettaa kuuntelijaa korkeintaan lyyrisenä slapstickinä. Way to Normalille tyypillisesti kappale kuitenkin toimii paremmin kuin luulisi, nimenomaan musiikillisen toteutuksensa puolesta.
Levyn parhaimmistoa edustaa myös Bitch Went Nuts, joka kasvaa teinihenkisestä eronneen parin välienselvittelystä lähes Michael Jackson tai Axl Rose -maisen paranoidiksi tilitykseksi: ”Now they want more/ They're at my door/ With torches, scores and scores/ You would have thought/ I'd scorned them all/ They've got a doll of me/ They're burning.” Kaikki tämä huumori, yliampuva paranoia ja suru on naitettu Foldsin ehkä yksinkertaisesti tarttuvimpaan pop-renkutukseen. Kontrasti kuvaa aika hyvin mistä Foldsin musiikissa on kyse. Bitch Went Nuts kertoo myös siitä tosiasiasta, että Folds on usein parhaimmillaan nopeampitempoisissa kappaleissa. Humoristisuuteen pyrkivän kappaleen huvittavin kohta tulee sen lopussa, jossa Folds mällii sanoitukset ja kiroaa: ”Oh, holy fuckin' shit.”
Foldsin balladituotannon onnistuneempaa laitaa edustaa pakahduttavan kaunis Cologne, joka kuvaa koreilemattomasti hajoavaa kaukosuhdetta ja viittaa mustankipeisiin kostohommiin ryhtyneeseen amerikkalaiseen naisastronauttiin Lisa Nowakiin. Parisuhteen kiemuroita peilaa myös Regina Spektorin kanssa duettona laulettu ilmava ja loistavan jousikoukun omaava You Don't Know Me. Rikkauden ja rocktähteyden katkeraa likapyykkiä tuulettelevan Free Coffeen melodia on upea ja soundillisesti se muistuttaa melko lailla Death Cab For Cutien Ben Gibbardin loistavaa The Postal Service -sivuprojektia.
Oikeastaan levyn ainoa todellinen harha-askel on ärsyttävä ja anteeksiantamattoman surkein sanoituksin (”He's probably running loose with the bitches/ And when I catch him I'll give him some stitches... Sometimes I wonder why I put up with this shit/ If I could I would become a lesbian”) varustettu Errant Dog. Melko kuvaavasti kappale on levyltä se, joka muistuttaa eniten Foldsin entistä yhtyettä. Effington sisältää paljon hyviä elementtejä, mutta kaatuu lopulta omaan nokkeluutensa. Välillä Foldsin lyriikat lipuvat turhan lähelle sellaista nettifoorumien urpoilukieltä, jota esimerkiksi Katy Perryn karmiva tuotanto edustaa. Katkerassa Brainwaschtissa Folds laulaa: ”I gotta say/ It's pretty gay/ trading jabs with pop songs.” Sekä ”gayn” huolimaton käyttö negatiivisena attribuuttina, että Foldsin kaksinaamaisuus häiritsee – ”trading jabs with pop songs” voisi toimia hyvin miehen oman musiikin määreenä.
Urallaan Folds ei oikeastaan ole koskaan onnistunut tekemään täydellistä albumia. Jokaisen loistavan pop-hetken rinnalta on aina löytynyt huonoa huumoria ja keskitien popin kasvottomuutta. Välillä Foldsin vihaisuus, katkeruus ja moralisoiva osoittelu häiritsee. Tälläkin kertaa huutia saavat mm. pinnalliset uusrikkaat, new age -käännynnäiset, pikkukaupunkien pikkusielut ja tietysti entiset tyttöystävät ja vaimot. Toisaalta varsinkin amerikkalaisilta kriitikoilta on aina mennyt täysin ohi Foldsin ironia, jota näissä(kin) kappaleissa piisaa.
Heikkouksistaan huolimatta Way to Normal on kuitenkin Foldsin onnistunein soololevy. Mitään varsinaisesti uutta se ei tarjoile – levy sisältää miehen faneille tutuksi tullutta ironista pianopoppia, joka on päällisin puolin hyvin tarttuvaa ja radioystävällistä, jopa pliisua, mutta jää mitä todennäköisemmin jälleen kauas hittilistoista. Aikuisyleisölle Folds on liian ironinen ja pirullinen, vaihtoehtonuorille taas liian popahtava ja vanha. Tarttuvan vaihtoehtopopin ystäville ja Folds-faneille Way to Normal kuitenkin tarjoilee maittavan annoksen melodisia herkkuja.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Ben Folds -kotisivu
Julkaistu 26.11.2008
