”Time
precious time” laulaa Fleetwood Macin entinen kitaristi, laulaja,
säveltäjä, tuottaja ja all-around-sekopäävisionääri
Lindsey Buckingham uusimman soololevynsä Gift of Screwsin toisella raidalla.
Selvästikin tämä 80-luvulta lähtien harvakseltaan levyjä
julkaissut artisti on viimein 2000-luvun puolivälissä ymmärtänyt,
ettei lähes kuusikymppisellä miehellä ole loputtomiin aikaa
julkaista musiikkiaan ja toteuttaa vielä jäljelle jääneitä
haaveitaan. Buckinghamin edellisen levyn, hienon, akustispainotteisen Under
The Skinin aloitusraita Not Too Late kuvasi hänen sielunmaailmaansa kiusallisenkin
sensuroimattomana: ”Reading the paper saw a review/
said I was a visionary, but nobody knew/ now that's been a problem/ feeling
unseen... What am I doing anyway/ Telling myself it's not too late?”
Miljonääripoptähden ruikutusta, voisi joku sanoa, mutta
kiistämättömästi Buckingham ei ole saanut popmaailmalta
aivan sitä, mitä olisi halunnut.
Buckinghamin suurin unelma on Fleetwood Macin idiosynkraattisesta Tusk-levystä asti ollut saada tunnustusta Brian Wilsonin ja Phil Spectorin tapaisena pop-auteurina. Tusk oli myyntiluvuiltaan pettymys (verrattuna Macin edellisiin levyihin), eivätkä hänen hienot soololevynsä ole lähimainkaan kolkutelleet top-40-listoja, mutteivät myöskään kehuista huolimatta tehneet miehestä kriitikkojen suosikkia. Yrittämisen puutteesta ei kuitenkaan ollut kyse: Buckingham on rakentanut 80-luvulta lähtien oman persoonallisen soundin, joka oli paikoitellen erittäin kaukana Fleetwood Macin soft-rockista. Mukana on elementtejä uudesta aallosta, 50-luvun rockista, Wilsonista ja Spectorista, lo-fi-musiikista ja jopa skifflestä. Hienoimmillaan (kts. miehen kappaleet Tuskilla, ensimmäinen soololevy Law & Order tai Under The Skin) Buckinghamin musiikki on ollut kiehtovan omaperäistä, mutta samalla tarttuvan melodista virtuoosipoppia, jota toivoisi löytyvän useamman kunnianhimoisen musiikin fanin levyhyllystä.
Under the Skinistä on kulunut vain kaksi vuotta (aikaisempien levyjen välillä ehti vierähtää 14 sellaista), ja eksentrisen auteur-popin ystäville on tarjolla lisää herkkua tuoreen Gift of Screwsin muodossa. Tällä kertaa Buckingham on kaivanut kitaralaukustaan Landolan rinnalle myös sähköisempää luuttua ja onpa mies löytänyt myös jostain muutaman rähisevän säröpedaalinkin. Gift of Screws ei aivan nouse edellisen levyn popeuforian tasolle, vaikka suuremmasta rokkailuprosentista huolimatta aika samoilla linjoilla liikutaankin. Buckinghamin soundin keskeiset osaset ovat yhä paikoillaan: herkän huokailevasta laulusta päällekkäisäänityksillä kasatut vokaalivallit, näppäillen soitetut uskomattoman vikkelät kitaraosuudet, primitiiviset rytmiraidat (mies soittaa monilla kappaleilla kaikki soittimet itse), sovitukset, jotka kuulostavat samalla sekä täyteläisiltä että pelkistetyillä ja tietysti ne häikäisevät melodiat, jotka nostivat Fleetwood Macin 70-luvulla yhdeksi maailman suosituimmista yhtyeistä.
Pahimmat (tai parhaimmat) outoilut Buckingham on kenties jättänyt ensimmäisille soololevyilleen (joista toisen nimi oli sentään Go Insane), mutta kyllä Gift of Screwsiltäkin kummallisuutensa löytyvät. Varsinkin nimibiisin alussa ehtii jo odottamaan tylsää boogie-rockia, mutta sitten tämä lähes kuusikymppinen miekkonen alkaa ulvahdella kuin David Byrne pahimmissa nörttineuroosikohtauksissaan. Gift of Screws on myös masteroitu aivan eri tavalla kuin nykyaikana on tapana – mahdollisimman kovalle väännetyn musiikillisen pötkön sijasta Buckingham on suosinut melko äärimmäisiä dynamiikan vaihteluita: välillä kuiskaillaan niin, ettei sanoista tahdo saada mitään selvää, ja yhtäkkiä taas rokkaillaan sellaisella äänenpaineella, että sydän meinaa hypätä säikähdyksestä kurkkuun.
Parhaimmillaan Gift of Screws tarjoilee sellaista musiikillista hunajaa, että harva levy on tänä vuonna päässyt samalle tasolle. Albumin ensimmäinen single, Buckinghamin yhdessä Kristen-vaimonsa kanssa kirjoittama Did You Miss Me, on miehen tuotannon parhaimmistoa ja yksi vuoden hienommista rock-ralleista. Dempattuja new wave -kitaroita, uskomattoman kaunis melodia ja kertosäe, joka nousee katkeransuloisuudessaan sellaisiin sfääreihin, jotka vain todellinen popmestari voi saavuttaa. Kaipasinko sinua? Totta helvetissä, jos näin kauniisti kysyt. Lähes yhtä upea on toinen vaimon (Buckinghamin uusi salainen ase?) kanssa touhuttu ihon kananlihalle nostava pop/rock-helmi Love Runs Deeper. Kummatkin taistelevat tasapäisesti Buckinghamin historian ehkä hienoimman suoraviivaisen pop/rock-mestariteoksen, Big Macin Rumoursilta löytyvän Go Your Own Wayn, kanssa.
Great Dayn elektroninen rumpubiitti muistuttaa Robert Palmerin kuolematonta Johnny and Marya ja blueskuljetukset vilistävät kuin elohopea. Kertosäe onkin sitten puhdasta Fleetwood Macia. Time Precious Time on ilmavaa kauneutta ja lähes sinfonista nostatusta salamannopeine kitaranäpityksineen. Välillä tyydytään tylsään blues-rockiin (Wait for You), mutta silloinkin hieno kertsi pelastaa. Bel Air Rain palaa Under My Skinin akustisiin folk-rock-tunnelmiin – taas pohditaan ongelmallista suhdetta menestykseen ja sen puutteeseen: ”I changed my name/ I went insane/ still I can't complain/ standing in the Bel Air Rain” – sataa kyllä, mutta kuitenkin Los Angelesin sikarikkaiden köyhästä rupusakista aidalla erotetulla ökyasuinalueella. Underground jatkaa akustisissa tunnelmissa, tarjoillen samalla upean kuulaan melodian.
Viimeksi mainitussa kappaleessa Buckingham laulaa: ”I think I might wander underground.” Toivotaan, ettei näin kuitenkaan (taas) käy. Selvästikään ei ole vielä Buckinghamille liian myöhäistä osoittaa musiikillista luomisvoimaansa, ja jos mies on tällaisessa vedossa, olisi tuskallista odottaa seuraavaa levyä yli vuosikymmentä. Jollei parempaa tekemistä ole, niin telkkarin katselun sijasta sitä voisi iltapuhteeksi vaikka rustata vaimon kanssa Did You Miss Men tapaisia popklassikkoja.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Lindsey
Buckingham @ MySpace
Julkaistu 26.10.2008
