Chris Cornell: Scream (Universal, 2009)
Keski-iän
kriisi ei ole koskaan mitään kaunista kuultava pop-musiikissa. 1980-luvulla
se johti 60-luvun tähtien viimeisiin yrityksiin olla kaupallisesti ajankohtaisia,
ja lopputuloksena oli useimmiten hiuksia nostattavaa juppien aerobic-rockia
(kts. esim. David Bowie, Mick Jagger, Rod Stewart). Vielä kerran vedettiin
silkkikauluspaita napaan asti auki, vaihdettiin vaimoa uuteen supermalliin
ja yritettiin pysyä nuorten tähtien vauhdissa. Nykyaikana keksi-iän
kriisin määritelmää voi etsiä vaikkapa Nick Caven
Grinderman-projektista. Niin sanotun keski-iän kriisin keskeisiä
määritteleviä tekijöitä ovat mm. epämääräisten
uusien unelman etsiminen, katumus saavuttamattomista tai menetetyistä
mahdollisuuksista sekä halu saavuttaa nuorekkuuden tunne. Käytännössä
kriisi esiintyy niin, että neli- ja viisikymppiset hankkivat moottoripyöriä,
vaihtavat siippansa nuorempaan ja yrittävät epätoivoisesti
pukeutua kuin ”nykypäivän nuoriso”. Tämä patologia
näkyy tuskallisen selvästi Soundgardenista, Audioslavesta ja Bond-tunnaristaan
You Know My Name tunnetun Chris Cornellin uudesta soololevystä Scream.
44-vuotias kolmen lapsen isä Cornell on legendaarisen grunge-yhtyeensä Soundgardenin hajoamisen jälkeen kunnostautunut sekä kohtuullisten, mutta valitettavan tylsien soololevyjen että ”superbändi” Audioslave pöyhkeän stadionrockin tuputtamisessa jatkuvasti hupenevalle yleisölleen. Miehen toistaiseksi suurin Soundgardenin jälkeinen menestys tapahtui Cornellin jätettyä Audioslaven alkuvuodesta 2007, kun hän saavutti ennennäkemätöntä soolomenestystä Bond-leffaan Casino Royale yhdessä elokuvasäveltäjä David Arnoldin kanssa tehdyllä kappaleella You Know My Name. Odottamattomasta menestyksestä huolimatta kriisi on selvästi kytenyt keski-ikäistyvän rock-tähden sydämessä ja lopputuloksena on yhteistyö jo jonkin aikaa rock-bisnekseen hinkuneen rap/R&B-tuottaja Timbalandin kanssa.
Hardrock-faneille levyn tekeminen Timbalandin kanssa kuulostaa varmasti pelottavalta, mutta toisaalta hänellä on vähintään yhtä legendaarinen ura takanaan kuin Cornellilla. Vuonna 1997 Timbaland nousi ostavan yleisön, hip hop -fanien ja valkoisten rock-kriitikkojen suosioon Missy Elliottin mestarillisen debyytin Supa Dupa Flyn myötä, jonka elektroniset ja dancehall-vaikutteiset rytmit veivät mustan musiikin uusille laduille – poispäin sampleista, joista oli tullut tuskallisen mielikuvituksettomia (kts. esim. Puff Daddyn diabolinen I'll Be Missing You) ja kohti sähköisempää soundia, joka hallitsee hip hopia ja r&b:tä tänäkin päivänä. Kaupallinen menestys ja arvostus jatkui vuosia, mutta viime aikoina Timbaland on yrittänyt laajentaa skaalaansa R&B:n ja rapin tuolle puolen vaihtelevin tuloksin. Varsinkin laveasti rockia sivuavat projektit, kuten OneRepublicin kanssa tehty karmiva Apologizen remix tai yhteistyö (uskokaa tai älkää, yhä levyjä vääntävän) Duran Duranin kanssa ovat olleet melkoista huttua. Timbalandin pop-tuotannot ovat olleet nekin varsin epätasaisia – Nelly Furtadon Loose oli verrattain onnistunut ja Justin Timberlaken tuotokset erittäin suosittuja, mutta matka on ollut pitkä Missy Elliottista Pussycat Dollsiin, kiusallisiin plagiointisyytteisiin ja New Kids on The Blockin reunion-levyyn.
Koska Timbaland näyttää nykypäivänä tuottavan (yleensä vasemmalla kädellä) ihan mitä tahansa, kunhan rahasta sovitaan, Scream ei ole hänelle varsinainen irtiotto. Cornellille se puolestaan on, valtava sellainen. Harva olisi uskonut, että aikoinaan SST:lle ja Sub Popille levyttäneen miehen levyllä kappaleiden tekemisessä on auttanut 'N Syncissä 1990-luvun puolivälissä hyppinyt pörröpää Justin Timberlake. Kuten levyn kansikuvan tökerön kömpelöstä symboliikasta voi päätellä (siinä Cornell rikkoo kitaransa), Scream on kaikkea muuta kuin rockia. Se on täysiverinen elektroninen r&b-pop-levy. Syitä Cornellin suunnanmuutokselle on pakko etsiä edellä mainitusta keski-iän kriisistä – vaikka levy on lähes tuskallisen kaupallinen, se on lähes varma floppi. Pop-nuorisoa tuskin kiinnostaa nelikymppisen hardrock-tähden kliinisen sieluton r&b, ja Cornellin vanhat fanit saavat todennäköisesti sydänkohtauksen tämän albumin äärellä. Lopputuloksena on yksi kummallisimmista albumeista, joita on pitkään aikaan tullut eteen. Samalla Scream on myös totaalinen kalkkuna.
Syy levyn kehnouteen ei ole yllättävässä genre-valinnassa. Scream ei ole toimiva levy, vaikka sitä yrittäisi kuunnella nykyajan radiopopin viitekehyksessä – koukkuja ei juuri ole, melodiat ovat hyvin samankaltaisia kuin Cornellilla aikaisemminkin, mutta paljon tylsempiä, ja tuotanto on kliseistä. Levyn aloituskappale ja sen ensimmäinen single Part of Me on kerrassaan karmea esitys. Lähinnä Justin Timberlaken b-puolta muistuttava melodiaköyhä ja jankkaava biisi onnistuu vain ärsyttämään. Ainoa yllättävä seikka siinä on, että kuulee Cornellin laulavan sanat ”That bitch is a part of me”. Totta kai samalla yksitotisen intohimoisella tyylillä kuin aina ennenkin. Se, että Cornellin laulusta ei paljon sävyjä löydy, ei ole mikään yllätys, mutta Timbalandin taustojen päällä miehen hardrock-pullistelu kuulostaa ainoastaan naurettavalta. Näin uskomattomaksi projektiksi Scream on valitettavan tosikkomainen. Vaikea uskoa, mutta ilmeisesti Cornell ja Timbaland ovat olleet kuolemanvakavissaan levyä vääntäessään. Grunge-pohjaisen hardrockin synkkyys ei yksinkertaisesti toimi pop-kontekstissa – popin pitäisi olla hauskaa, tarttuvaa tai edes tanssittavaa. Scream ei ole mitään näistä.
Levyn kappaleista parhaiten toimivat melodisesti onnistuneempi Time, ähkimisestä kootulla kompilla varustettu Get Up, bluesahtava Ground Zero ja Long Gonen powerballadiosasto, joka on kaiketi nyky-Cornellille ominta maastoa. Part of Men lisäksi autotunetettu Sweet Revenge, juustoinen Never Far Away, halvan kuuloinen Scream ja kömpelö Other Side of Town puolestaan edustavat levyn huonoimpia puolia. Nämä onnistumiset ja epäonnistumiset ovat kuitenkin vain suhteellisia – kokonaisuutena levy on ylipitkä, sekava ja soundillisesta ”radikaalisuudestaan” huolimatta tuskallisen tylsä. Sanoitukset ovat samanlaista epämääräistä angstihuttua, jota Cornell on työstänyt koko uransa ajan. Yhtään varsinaisesti hyvää kappaletta levyltä ei löydy, ja sen kuunteleminen alusta loppuun on sellainen koetus, joka saa levyarvostelujen tekemisen tuntumaan raskaalta työltä. Aluksi Screamin kuunteleminen on makaaberin kiinnostavaa – kuin hidastetun autokolarin katselemista, mutta lopulta se muistuttaa enemmän maalin kuivumisen seuraamista – hidastettuna JA mustavalkoisena.
Kun lähestymme 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppua, on surullista huomata, kuinka hukassa omat nuoruuden idolit ovat. Loputtomia reunioneita, yhdentekevyyttä, huonoja levyjä ja epätoivoista pyristelyä listoilla ja kulttuurisessa maisemassa pysymiseksi. Jos rock on hankala leikkikenttä keski-ikäiselle, pop on vielä vaikeampi. Neljääkymmentä puskevalta poikabändiltä Scream olisi vielä ymmärrettävä teko, mutta keski-ikäiseltä rock-laulajalta se on yksinkertaisesti nolo esitys. Lopulta se enää ei edes ärsytä. Ainoa tunne, joka levystä jää, on kiusallinen myötähäpeä. Pahinta on, että Screamin jälkeen tietä eteenpäin ei enää ole. Cornell voi joko palata tekemään aikaisempien levyjensä kaltaista aikuis-grungea tai mikä todennäköisempää, hän kasaa Soundgardenin uudelleen ja aloittaa saman sieluntappavan reunion-kierteen, minkä aikalaisensakin. Tervetuloa kerhoon, Chris. Nostalgiadollarit odottavat.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Chris Cornell @ MySpace
Julkaistu 4.4.2009
