The Dead Weather: Horehound (Third Man, 2009)
Jack
Whitestä on tullut viime vuosina levoton kaveri. White Stripesin vakiinnutettua
asemansa vaihtoehtorockin meganimenä (ja kenties muututtua hieman tylsäksi)
mies on tuottajantöiden ohella keskittynyt uusien kokoonpanojen perustamiseen.
Kaksi hienoa levyä tehnyt Raconteurs on oikeastaan jo vakiinnuttanut
asemansa itsenäisenä bändinä; The Dead Weather vaikuttaa
enemmän projektiluontoiselta.
Kuviohan meni jotenkin niin, että tammikuussa White pisti pystyyn ex tempore –biisintekosessiot Raconteursissakin soittavan Jack Lawrencen, Queens of the Stone Agen Dean Fertitan ja Kills-vokalisti Alison Mosshartin kanssa. Vain parin kuukauden kuluttua The Dead Weatherin olemassaolo julkistettiin; siitä pari kuukautta, niin tämä debyyttialbumi oli jo kaupoissa.
Tällaisissa tapauksissa on paha mennä sanomaan, kuka on vastuussa mistäkin. Kukin The Dead Weatherin jäsenistä soittaa useita eri instrumentteja. Sekä Mosshart että White laulavat. Jälkimmäinen on muihin verrattuna niin tunnettu, että Horehound on automaattisesti mielletty ”hänen levykseen”. Kyllähän se Whiteltä kuulostaa, mutta ei niin ilmeisellä tavalla, että se pakottaisi tällaiseen oletukseen.
Yleensä nopeasti tehdyillä projektilevyillä mättää ainakin biisinkirjoituspuoli. Muutamassa viikossa aihioista ei hiota timantteja. Horehoundiltakaan ei löydy uutta ”Seven Nation Armya”, mutta ei sellaista jää kaipaamaankaan. Kokoonpanon yhteissoitto nimittäin toimii saumattomasti. Myös sovituksiin on ehditty paneutua. Musisointi on yksinkertaisesti dynaamista, mukaansa imevää. Äänimaisemassa on paljon kaikenlaista, mutta vastapainona tilaa ja kaikuakin.
Horehoundin perusta rakentuu kahdelle elementille: Lawrencen ja (yllättäen) Whiten soittamille, raskassoutuisen massiivisille rumpukompeille ja repiville kitaroille, jotka kuulostavat rähjäisemmiltä vastineilta Led Zeppelinin ja Woodstock-aikakauden bluesrokkareiden tilutuksille. Esimerkiksi usein esiintyvien soolojen kuvittelisi helposti olevan Whiten käsialaa, mutta Mosshartin ja Fertitan ilmoitetaan vastaavan kitaroista. Perustan päälle on sitten lisätty kaikenlaista uruista taustakuoroihin ja hälyääniin. Touhu on yleisestikin varsin 70-lukulaista, mutta nykyajan huomaa sentään esimerkiksi Mosshartin käsitellyistä lauluosuuksista.
The Dead Weather on kyllä ottanut selkeitä vaikutteita myös monilta uudemmilta artisteilta, jotka ovat uudistaneet bluespohjaisen rockin ilmettä, vieneet sitä synkempään, särmikkäämpään suuntaan. Bad Seedsiä ja Tom Waitsiakin siellä jossain on, mutta eniten kuulostetaan PJ Harveylta, nimenomaan To Bring You My Love –levyltä. Tämä ei ole Cream-runkkausta, vaan tummasävyistä, intensiivistä ja väkivaltaista musiikkia. Useimmat biisit vaikuttaisivat kertovan hankalien ihmisten hankalista ja vaarallisistakin rakkaussuhteista. Sukupuolinäkökulman vaihtelu tuo tähän teemaan raikasta ilmettä.
Horehound on saamaansa laimeahkoon vastaanottoon nähden tosiaan yllättävän hyvä levy. Jo intensiteettiään hitaasti kasvattava avausraita ”60 Feet Tall” herättää mielenkiinnon. Siinä kuullaan kaksikin pitkähköä kitarasooloa, mutta nehän perkele toimivat! Harvinaista. Aggressiivisemman ”Hang You Up From The Heavensin” jälkeen seuraa muutama hieman vähemmän kiinnostava biisi, vaikka niissäkin soittopuoli on nautinnollista kuultavaa. Puolivälin paikkeilla tummasävyisiä, aavikkokantrahtavia sävyjä hyödyntävä ”Rocking Horse” ja rokkaava ”New Pony” muodostavat eräänlaisen biisiparin, joka kuuluu levyn parhaimmistoon. ”Bone House” sisältää efektoitua, aika repivää poranteräkitarointia, ja lopussa Mosshart yltyy vaikuttavaan rääkymiseen. Tarttuva ”No Hassle Night” ja seesteinen, joskin epämääräisen painostava ”Will There Be Enough Water” vievät levyn vähintäänkin kunnialla päätökseen.
Kenties Horehound jää The Dead Weatherin ainokaiseksi. Tämä olisi eräänlainen sääli, sillä kokoonpano toimii. Jos Raconteurs oli Whiteltä askel popimpaan suuntaan, The Dead Weather on paikoin kuin Stripesiä riisuttuna niistä sarjakuvamaisista, naivistisista elementeistä, jotka epäilemättä tekivät siitä suositun. Ehkä Horehound ei ole suorastaan unohtumaton levy. Mutta se voi olla monelle levy, jonka kaivaa sattumalta hyllystä vuosien tauon jälkeen ja yllättyy: tämähän olikin kova!
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 10.8.2009
