Death
Cab For Cutien biisinkirjoittaja/kitaristi/laulaja Ben Gibbard vaikuttaa kovin
vakavalta mieheltä. Vaikka hänen yhtyeensä on onnistunut muutamassa
vuodessa nousemaan tuntemattoman indie-muusikon sooloprojektista USA:n listakärkeen,
Gibbard tuntuu yhä olevan se surumielinen ja hiukan nuhjuisesti pukeutuva
opiskelija, joka rakastaa Jack Kerouacia ja haikeaa indie-rockia ja kirjoittaa
kappaleita tyhjistä bussiasemista ja hansikaslokerosta löytyvistä
kipeistä muistoista. Bändi menestyy, kotona menee hyvin ja sitä
luulee elävänsä unelmaansa, mutta kuitenkin mies onnistuu särkemään
sydämensä ja näkemään lasin puoliksi tyhjänä.
Gibbard vetäytyi tekemään kappaleita Death Cab For Cutien uusimmalle levylle Narrow Stairs, eristyksiin Kalifornian Big Suriin, kuvankauniille Kalifornian vuoristoseudulle, samaan mökkiin, jossa Jack Kerouac kirjoitti paikan mukaan nimetyn kirjansa. Kerouacin Big Sur näytti beat-kirjailijan tienpäällä vietetyn elämän nurjan puolen, jossa alkoholisoitunut seikkailija yrittää viimeisen kerran saada jonkinlaista otetta käsistään lipuvaan elämään. Rauhan etsiminen kuitenkin päättyy itsetuhoiseen, viikkojen pituiseen ryyppyputkeen ja ihmissuhdesekoiluun. Vielä nelikymppisenäkin Kerouac eli elämäänsä kuin nuorukainen, kaikkien hänen ystäviensä asetuttua aloilleen ja aikuistuttua. Ei ihme, että Gibbard samaistui kirjaan: nuorena miehenä hän oli, monien nuorten miesten tapaan, lukenut On The Roadin ja tuntenut kiertolaiselämän kutsun, elämäntavan, jota hän pääsi kokemaan rock-bändinsä myötä. Valitsemallaan tiellä Gibbard eli nuoruuttaan pidempään kuin monet, mutta loppulaskun saldo koostui riemun lisäksi epämääräisistä ihmissuhteista, päihteiden väärinkäytöstä ja yksinäisyydestä. Hiukan yli kolmikymppisenä hän tuskin sentään on Jack Kerouacin tapainen alkoholisoitunut varjo nuoresta minästään, mutta kuten sanottu, tämä Ben Gibbard on vakava mies.
Jack Kerouacin Big Sur ja sen vanhentuvan ihmisen epätoivoinen itsensä etsiminen on Narrow Stairsin keskeinen teema. Heti levyn ensimmäisessä kappaleessa Bixby Canyon Bridge manataan Kerouacin haamua. Sillan alla, jossa kirjailijan ”sielu oli kuollut”, Gibbard odottaa kuulevansa sankarinsa äänen. Mitään ei tietysti tapahdu ja Gibbard kiroaa itseään ja toivoaan, että olisi saanut kuulla nuoruuden opettajansa löytämän totuuden: ”I chased the end of your road/ 'cause I still got miles to go/ And I want to know my fate/ If I keep up this way”. Gibbard palaa autolleen ja laulaa pettyneenä, muttei varsinaisesti yllättyneenä: ”I trudged back to where the car was parked/ No closer to any kind of truth/ As I must assume was the case with you.”
Näistä epävarmuuden tunteista lähdetään matkalle levyllä, jota etukäteen lupailtiin sitä edeltänyttä, yhtyeelle lopullisen läpimurron tuonutta Plansia, rosoisemmaksi ja bändikeskeisemmäksi. Narrow Stairs ei olekaan tuotantoarvoiltaan yhtä radionmakuinen kuin edeltäjänsä, mutta ei sitä kovin rujoksikaan levyksi voi kutsua. Sen sijaan se on synkempi, vähemmän melodinen ja hiukan vaikeammin avautuva. Levyn keskiössä ovat kaikesta huolimatta samat asiat, jotka ovat aina olleet olennaisia Death Cab For Cutien musiikille: Ben Gibbardin surumieliset ja kirjalliset sanoitukset, hänen yhtyeensä haikean kauniit melodiat ja soundi joka välillä nousee jopa mahtipontiseksi, mutta säilyttää aina sisällään hiukan apean haurauden.
Narrow Stairsin ensimmäisenä singlenä julkaistu I Will Possess Your Heart yrittää turhan kovaa todistella olevansa kulmikkaampi kuin mitä se on. Aika perinteisen, mutta kuitenkin napakan toimivan biisin alkuun on tungettu useamman minuutin instrumentaalijumitus, joka ei tuo kappaleeseen oikeastaan mitään lisää. Lyriikat käsittelevät pakkomielteisen henkilön yksipuolista rakkautta. Laulun kertoja uskoo ihastuksensa tuntevan jotain itseään kohtaa, jos vain antaisi olemattomalle suhteelle aikaa. Asia ilmaistaan Gibbardille tyypillisellä novellimaisella tyylillä: ”It's like a book, elegantly bound/ but in a language that you can't read just yet/ You gotta spend some time with me/ and I know that you'll find love/ I will possess your heart”. Kappaleen tunnelma on hypnoottisen uhkaava, ikään kuin tarinaa kertova Gibbard pyrkisi myös musiikilla lumoamaan piittaamattoman lemmittynsä.
Aurinkoisella, lähes 60-lukumaisella sävelellä varustettu No Sunlight ei voisi sanoituksiltaan paljon synkempi olla: ”With every year that came to pass more clouds appeared/ Till the sky went black/ And there was no sunlight anymore” - idealismi kuolee vanhetessa ja lapsuus tuntuu maagisen ihanalta. Kirjoitettuna sanat näyttävät enemmän itsemurhaa hautovan teinin päiväkirjamerkinnältä kuin varsinaiselta loistavalta lyriikalta, mutta toisaalta, ainakaan Gibbard ei pelkää näyttää hölmöltä, jos tuskainen tunnetila sitä vaatii.
Monet Narrow Stairsin kappaleet käsittelevät sitoutumisen pelkoa, ihmissuhteiden taustalla piileviä epävarmuuksia ja tyytymistä turvallisuuteen myyttisen tosirakkauden sijaan. Cath... kertoo naisesta, joka mennyt naimisiin ”hyvää tarkoittavan miehen” kanssa, jota hän ei kuitenkaan oikeasti rakasta. Talking Bird puolestaan valottaa samaa tarinaa ikään kuin kyseisen miehen näkökulmasta: kertojan puhuva lintu toistaa samoja sanoja avoimessa häkissään, josta se voisi koska tahansa lentää pois. Kertoja toivoo, että ryvettynyt lintu, jota hän rakastaa, jäisi hänen luokseen, mutta pelkää jatkuvasti, että se karkaa. Toistaiseksi lintu on kuitenkin hämmentynyt ja epävarma, eikä tajua häkin ja talon ikkunoiden olevan auki. Selväsanaisemmin sama teema toistuu You Can Do Better Than Messa. Laulun pariskunta on yhdessä tottumuksesta ja yksinäisyyden pelosta, kun tarinan kertoja tajuaa, ettei hän ole enää nuorukainen: ”My old clothes don't fit like they once did/ so they hang like ghosts of the people i've been”. Hän rakastuu joka päivä (päänsä sisällä) uusiin ihmisiin, mutta tyytyy lopulta osaansa, koska: ”You can do better than me/ but I can't do better than you”. Näissä kappaleissa myös tavallaan jatkuu I Will Possess Your Heartin aloittama tarina. Rakkaus tuntuu aina täydellisemmältä, kun se on saavuttamattomissa. Mitä sitten, jos kappaleen kertoja saisi ihailunsa kohteensa lopulta omakseen? Alkaisiko hän haikailla seuraavaa, kenties parempaa rakkautta, joka saisi hänet tuntemaan itsensä taas eläväksi tai muuttuisiko yksipuolinen rakkaus ajan myötä molemminpuoliseksi?
Ainakin yhdessä levyn parhaista kappaleista, Your New Twin Sized Bed, suhteen loppu näyttää vääjäämättömältä. ”Old queen [-sized bed]” on heitetty kujalle talon takana ja varustettu lapulla ”ilmainen, toivottavasti tämä tuo sinulle enemmän onnea kuin minulle”. Toisaalta vaihtoehtoisesti rockaavalla ja hienolla kitarakuviolla varustetulla Long Divisionilla pariskunta jää yhteen pettämisestä huolimatta: ”The television was snowing softly/ as she hunted for her keys/ She said she never envisioned/ him the type of person/ capable off such deceit/ And then they carried on like long division/ as it was clear with every page/ that they were/ further away from a solution that would play/ without a remainder”. Petoksen muisto jää elämään parisuhteen taustalle, mutta oletettavasti yksinäisyyden pelko on siltikin liian voimakas.
Gibbardin melko suorasukaiset ihmissuhdepohdinnat sopivat kieltämättä hyvin levyn teemaan ja muodostavat sen selkärangan, mutta eivät kuitenkaan loppujen lopuksi ole hänen vahvin puolensa tekstittäjänä. Mies on parhaimmillaan hieman abstrakteimmissa tarinoissa ja epämääräisen surumielisyyden kuvauksissa, joita tällä levyllä löytyy harmittavan vähän. Vahvin esimerkki on tunnelmallinen, synkän virran tapaan lipuva Grapevine Fires, joka huokuu sitä mystisen ja arkisen yhdistelmää, jota kuvatessaan Gibbard on väkevimmillään: ”When the wind picked up/ the fire spread/ and the grapevine seemed left for dead/ And the northern sky looked like the end of days --- We bought some wine and some paper cups/ near your daughter's school when we picked her up/ and drove to a cemetery on a hill/ and we watched the plumes paint the sky gray/ as she laughed and danced through the field of graves/ and there i knew it would be alright”.
Loppujen lopuksi Narrow Stairs ei ole varsinaisesti synkkä melodisella tasolla, monet kappaleet kuulostavat jopa iloisilta. Varsinkin levyn keksivaiheen biisit, jotka yhtyeen aikaisempaa tuotantoa lämpimämpi, paikoitellen jopa juureva, sointi saa kuulostamaan hiukan 1970-luvun singer-songwriter-albumeilta. Synkempi ja kulmikkaampi soundi tarkoittaa tällä levyllä lähinnä hiipivää tunnelmointia, joka on ottanut mallia Radioheadin hitaimmista kappaleista, kyseisen yhtyeen jatkuvasti käyttämää sähköpianoa myöten.
Samankaltaisia huippuja kuin Death Cabin edellisillä levyillä (Plansin Soul Meets Body ja Marching Bands of Manhattan tai yhtyeen mestariteoksen, Transatlanticismin, Title and Registration, The Sound of Settling tai Expo '86) Narrow Stairsilta ei löydy. Ben Gibbardin henkilökohtaisen ykkössuorituksen, The Postal Servicen loistavan Give Upin tasolle levy ei millään nouse. Narrow Stairsista ei tahdo millään muodostua tyydyttävää kokonaisuutta vaan se vaikuttaa lähinnä hiukan epätasapainoiselta kokoelmalta enemmän tai vähemmän hyviä lauluja. Alussa on synkempää tunnelmointia, sitten se ylipitkä sinkkubiisi, muutama rennon melodinen kappale ja lopulta paluu synkempiin maisemiin. Masentuneen lisäksi Death Cab For Cutie kuulostaa tällä kertaa myös hiukan masentavalta. Pelkkä hyvä soundi ei riitä, eivät edes vahva teema ja sanoitukset. Lopulta yhtyeen pitäisi kirjoittaa myös melodioita, jotka voisivat viedä levyn viestin tehokkaasti eteenpäin. Tällä kertaa Death Cab For Cutie ei siinä ole onnistunut.
Narrow Stairs loppuu sanoihin: ”We're not the same, dear, and it seems to me/ there's nowhere we can go/ with nothing underneath/ and it saddens me to say what we both knew was true/ that the ice was getting thinner under me and you”. Toivottavasti tämä vakavamielinen Ben Gibbard löytää kolmikymppisenäkin vielä muusansa positiivisemmatkin puolet. Ei se elämä lopu, vaikka nuoruus loppuunkin. Eikä epätoivo aina synnytä hyvää musiikkia tai syvällisiä tekstejä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Death Cab For Cutie @ MySpace
Julkaistu 10.9.2008
