Wilsonin
perhe on hyvä esimerkki siitä, miten kauaskantoisia vaikutuksia
perheväkivallalla voi olla. Kukaan The Beach Boysin näennäisen
aurinkoisista kalifornialaisveljeksistä ei selvinnyt elämästään
ilman kolhuja häiriintyneen Murry-isän sadistista henkistä
ja fyysistä väkivaltaa sisältäneen kasvatuksen jälkeen.
No, ehkä paremmin kuin monet vastaavassa tilanteessa – tulihan
kaikista veljeksistä, serkkunsa Mike Loven ja ystävänsä
Al Jardinen kanssa, pop-musiikin legendoja. Silti ei voi olla miettimättä
kuinka paljon loistokkaampi isoveli-Brianin ura olisi voinut olla ilman murskaavaa
epävarmuutta ja mielenterveysongelmia. Puhumattakaan Dennis Wilsonista,
veljesparven keskimmäisestä, jonka tapa käsitellä lapsuutensa
traumoja oli itsetuhoinen juhliminen, tappeleminen ja naisten naurattaminen
– tie, joka johti hänen kuolemaansa vuonna 1983 traagisen osuvasti
Tyynenmeren aalloissa.
1960-luvulla, Beach Boysin kaupallisina huippuaikoina, Dennis vaikutti veljeksistä siltä, joka tuskin tulisi antamaan kovin paljon musiikkimaailmalle. Kun Mike Love ja Brian Wilson vuonna 1961 perustivat Beach Boysin, Dennis pääsi mukaan vain koska veljesten äiti Audree pakotti Brianin ja nuorimman veljen Carlin ottamaan myös hänet yhtyeeseensä – Dennisin piti saada jotain muutakin tekemistä pahanteon, sekoilun ja rannalla venkoilun lisäksi. Keskimmäisen veljen suurin panos Beach Boysiin näytti jäävän siihen, että hän keksi aloittelevan yhtyeen laulujen aiheen, surffaamisen – olihan Dennis yhtyeen nuorukaisista ainoa, joka kyseisen urheilumuodon hallitsi.
Wilsonista tuli Beach Boysin rumpali, vaikkei hänellä kokemusta kyseisestä instrumentista ollutkaan. Jotain hänen musiikillisesta lahjakkuudestaan kuitenkin kertoi se, että rumpujen lisäksi tämä nuori kapinallinen oppi soittamaan myös pianoa ja kitaraa. Silti 60-luvun Beach Boys oli Brianin bändi. Tuolloin yhtye julkaisi toinen toistaan hienompia singlejä ja albumeja, jotka olivat kullanhohtoisia ja ajattoman kauniita ylistyslauluja auringolle, merelle, rakkaudelle ja nuoruudelle. Brianin luovuus ja pidättelemätön nerous kulminoitui pop-musiikin ehkä hienoimpaan saavutukseen, Beach Boysin legendaariseen levyyn Pet Sounds, joka oli niin täydellinen luomus, että on vaikea uskoa saman yhtyeen vain viisi vuotta aiemmin julkaisseen tarttuvan, mutta kauas taiteellisesta mestariteoksesta jääneen ensisinglensä Surfin'. Pet Sounds oli taivaallisen kaunis, mutta myös surumielinen ja pohdiskeleva. Laulut autoista, Kalifornian työistä ja surffaamisesta loistivat poissaolollaan ja tilalla oli God Only Knowsin täydellisen kaunis epävarmuus, I Just Wasn't Made for These Timesin ulkopuolisuus ja Don't Talk (Put Your Head on My Shoulderin) suloinen surullisuus. Levyn kappaleet, sovitukset ja tuotanto olivat kokonaan vain 24-vuotiaan itseoppineen Brian Wilsonin käsialaa ja ne olivat ennenkuulumattoman taitavia ja omaperäisiä. Jotain Brianin taidoista kertoo se, että Pet Soundsin soundi on yhä laajasti imitoitu ja ihailtu, vaikka mies sai sen aikaiseksi 4- ja 8-raitanauhureilla, laitteilla, jotka eivät nykyään kelpaa edes autotallibändien demoäänityksiin.
Tarinan jatko on useimmille musiikkifaneille tuttu: Brian yritti seuraavaksi kurkottaa vieläkin korkeammalle, epäonnistui, putosi ja hajosi pirstaleiksi. Smile-levy kuopattiin, ja 60-luvun loistavimmin hohtaneesta kultapojasta tuli kartanonsa hämärässä makuuhuoneessa piileskelevä ihmisraunio. Beach Boys kuitenkin jatkoi uraansa ja koska Brian ei enää kyennyt johtamaan luomaansa aurinkoista illuusiota, täytyi muiden yhtyeen jäsenten tarttua puikkoihin. Carl nousi yhtyeen johtajaksi, Mike ja Al hoitivat shown ja vanhalla maineella rahastamisen ja Dennisistä tuli kaiken todennäköisyyden vastaisesti yhtyeen musiikillinen sielu ja vahvin biisinkirjoittaja.
1960-luvun surffiaikojen kappaleisiin Dennis Wilson ei paljon vaikuttanut (vaikka kyllä rummutti useammilla levytyksillä kuin yleisesti uskotaan). Dennisille maistuivat paremmin peuhaaminen kiertueilla tyttöjen kanssa ja rannalla loikoilu muiden treenatessa. Miehen karheampi ääni ei aina sopinut edes yhtyeen kunnianhimoisiin harmoniaosuuksiin. Olikin siis iloinen, mutta epätodennäköinen yllätys, kun Dennis viimein Brianin romahduksen jälkeen alkoi saada säveltämiään kappaleita Beach Boysin levyille ja ne olivat suurimmilta osin uskomattoman hienoja: Little Bird, Be Still, Be with Me, Slip on Through, Forever, Baby Blue, Cuddle Up – yhtyeen 60-luvun lopun ja 70-luvun aliarvostettujen albumien huippuhetkiä. Tämä bändin rasavilli ja rantapummi oli säveltäjänä ja laulajana omaperäinen, herkkä ja sielukas tavalla, johon Brian tai Carl eivät olisi kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta ikinä pystyneet.
Nämä Beach Boys -kappaleet antoivat esimakua siitä, mitä Dennis saavuttaisi ainoaksi jääneellä sooloalbumillaan Pacific Ocean Blue. Levy oli pitkään yksi Beach Boys -fanaatikkojen himotuimpia keräilykohteita. Alkuperäisen julkaisunsa (1977) lisäksi siitä otettiin uusintapainos cd:llä vuonna 1991, joka kuitenkin vedettiin sopimussählinkien vuoksi pian markkinoilta. Nyt, neljä vuotta sen jälkeen, kun Brian Wilson viimein viimeisteli kadonneen Smilensa, vuorossa on viimein kunnollinen cd-julkaisu Dennisin omasta mestariteoksesta.
Pacific Ocean Bluen uusi julkaisu onkin komea. Levy on luonnollisesti remasteroitu (alkuperäisistä masternauhoista) ja mukana on myös yhteensä 21 aiemmin julkaisematonta raitaa. Olennaisempia näistä Beach Boys- ja Dennis Wilson -fanaatikoille ovat paketin toiselta cd:ltä löytyvät kappaleet, jotka olivat alunperin tarkoitettu Wilsonin julkaisemattomaksi jääneelle toiselle soololevylle Bambu. Lisäksi mukana on paljon harvinaista kuvamateriaalia ja paksu kirjanen. Ainoa harmillinen puute on Dennis Wilson & Rumbo -nimellä 1970 julkaistun singlen loistavat puolet Sound of Free ja Lady. Harvoin on syytä koostaa näin perusteellista ja näyttävää pakettia yhtyeen rumpalin soololevystä, mutta Dennis Wilson ei ollutkaan mikään tavallinen kannujen kolistelija, eikä Pacific Ocean Blue mikään tavallinen soololevy.
Wilsonin musiikkityyliä on vaikea kuvailla. Pacific Ocean Bluella kuuluu toki kaikuja Beach Boysista (varsinkin sen 60-luvun lopun ja 70-luvun juurevammista levyistä), mutta myös gospelista, soulista, bluesista ja jopa jazzista ja klassisesta musiikista. Tunnelma on välillä hartaan hauras, välillä taas ekstaattisen mahtipontinen. Kauniit, hyvällä tavalla hengelliset balladit ovat Wilsonin ehdoton vahvuus. Kolikon toisena puolena ovat pöyhkeästi funkkaavat ylistyslaulut viinille, laululle ja naisille. Jos samantapaisia levyjä miettii, välillä mieleen tulee niin ikään pitkän aikaa arkistojen pölyssä maannut Dionin kulttilevy Born To Be With You (1975). Yhteyttä korostaa sekin, että kummastakin levystä on ottanut onkeensa sellaiset gospel-soulin keinoja musiikissaan käyttävät yhtyeet kuin mm. Primal Scream ja Spiritualized.
Levyn aloittaa sen ehkä tunnetuin kappale River Song, joka julkaistiin myös singlenä ja myöhemmin The Beach Boysin Ten Years of Harmony -kokoelmalla. Kappale muistuttaa ajasta 1970-luvun alussa, jolloin Beach Boys laajensi kauniisti lyriikoissaan fokusta rantaelämän kuvauksista yleisempiin luontoteemoihin ja jopa luonnonsuojeluun. Wilsonin vuosien väärinkäytön runnoma ääni on karhean uskottava hänen rukoillessa rauhaa kaupungin tukahduttavasta ilmapiiristä vellovan joen puhtaan voiman äärellä. River Songissa ei kaivata enää aurinkorantojen ja vesileikkien pariin vaan hiljentymään yksinäisyyteen. Kappaleen massiivinen gospel-henkinen sovitus kuoroineen kuvastelee varsin kirjaimellisesti joen raakaa voimaa. Seesteisen kauniissa väliosassa rauha tuntuu vihdoin hetkeksi löytyvän.
Alku on hengellisen kaunis, mutta sitä seuraava What's Wrong keskittyy maallisempiin asioihin. Nainen houkuttelee, vie rahat ja lopulta vain rock 'n' roll pelastaa. Tässä levyn kenties heikoimmassa, laiskasti rokkaavassa laulussa Wilson jättää lemmittynsä, mutta seuraavassa kappaleessa, upeassa Moonshinessa taas kadutaan ja kaivataan: ”It was you who said there won't be tomorrow/ You said you love me now in another way/ Oh, in another way/ gone gone away/ gone gone away”. Kappale on ensimmäinen levyn hienoista hiljaisen pohdiskelevista balladeista, joiden tekemisen Wilson erityisesti hallitsi. Se on suorastaan kylmäävän kaunis ja hauras.
Baanalle palataan Friday Nightissa: ”Oh oh its friday night/ the white punks play tonight/ shirts off you motorcycle rider...” Kappale on levyn rokkaavammista vedoista onnistunein – hidas, tunnelmallinen ja sähköinen blues-rock, joka kuvaa aihepiiriään hienosti jo melodisella tasolla. Muista rock-kappaleista funkymmässä, jopa rollarimaisessa Dreamerissa toimii varsinkin kaunis väliosa.
Mutta kuten sanottu, balladit ovat levyn vahvuus ja ne ovatkin järjestään hienoja. Thoughts of You kuulostaa välillä jopa lastenlaulumaisen yksinkertaiselta, mutta varsinkin Wilsonin pianonsoittotyyli tuo siihen sävyjä klassisesta taidemusiikista. Wilson ja hänen tuottajakumppaninsa Gregg Jakobson tuovat sovitukseen vähitellen lisäelementtejä ja kappaleen c-osa muistuttaa jo Pink Floydia. Time on bluesahtava herkistely yksinäisen sinisellä saksofonisoololla. Loppuun päin sekin rakentuu massiiviseksi torvi-ilotteluksi, joka muistuttaa isoveli-Brianin ”wave of soundia”. Farewell My Friend on nimensä mukaisesti tunteellinen jäähyväiskappale, ja osittain samaa tunnelmaa edustaa levyn osuvasti päättävä End of The Show. Rainbowsissa herkkyyttä ja groovympaa otetta yhdistellään onnistuneesti. Wilsonin pianonsoitto on kautta levyn ihastuttavaa kuunneltavaa – hän oli enimmäkseen itseoppinut, mikä tekee soitosta omaperäistä. Tästä huolimatta Wilsonin tekniikka on yllättävän kehittynyttä.
Pacific Ocean Blue ei kuitenkaan ole aivan sellainen täysosuma kuin mitä sen maine antaisi olettaa. 1970-luvun Kalifornia on kirjoitettu siihen isolla K:lla, ja erityisesti juuri rock-kappaleet ovat tuolle ajalle tyypilliseen tapaan pöhöttyneitä ja löysiä. Sanoitukset eivät ole Wilsonin vahvuus; varsinkin luettuna ne ovat katkonaisia ja luonnosmaisia. Mies tosin laulaa ne sellaisella elämänmakuisella tunteella ja herkkyydellä, etteivät ne musiikin seassa varsinaisesti häiritse. Kun Wilson laulaa popin kuluneimman fraasin ”I love you/ I really do”, se kuulostaa siltä, että hän todella tarkoittaa joka sanaa. Välillä kappaleet myös tuntuvat jäävän harmittavan kesken, ikään kuin Wilsonia ujostuttaisi omien laulujensa esittäminen, ja hän vetää ne pois ihmisten näkyvistä ennen kuin ne saavuttavat täyttä potentiaaliaan – ehkäpä ensimmäistä soololevyään tehnyt rumpali ei vielä luottanut täysin taiteelliseen visioonsa.
Päällimmäisenä Pacific Ocean Bluesta kuitenkin välittyy Dennis Wilsonin kyltymätön elämänjano, rämäpään kuoren alla piileskellyt herkkyys ja kahlitsemattoman luovuuden vapauttava riemu. Levy on yksi surullisen harvinaisista yksilöllisen rock-ilmaisun tuloksista. Wilson ja Jakobson pääsivät studiossa luomaan vapaasti, leikkimään ja kokeilemaan. Vaikka lopputulos ei kenties ollutkaan täydellinen, ei sen kulttimaine ole mikään ihme – rock-musiikin usein niin kliseisessä ja tasapäistävässä maailmassa tällaiset luomukset ovat harvinaisia aarteita, joita niiden löytäjät vaalivat koko elämänsä ajan.
Yleensä levyjen loppuun lisätyt bonusraidat onnistuvat vain pilaamaan alkuperäisen albumin draaman kaaren, mutta Pacific Ocean Bluen ensimmäisen cd:n bonukset – levyltä viime hetkessä pois vedetty Tug of Love ja Beach Boysin Hollandille aikaisemmin levytetty Only With You – toimivat loistavasti. Jopa instrumentaalikappaleet Holy Man ja Mexico ovat varsin maukasta kuunneltavaa.
Legacy Editionin toiselta levyltä löytyvä Bambukaan ei petä odotuksia. Taso pysyy kovana, vaikka ensimmäisen soololevyn heikkoudet vaivaavat näitäkin kappaleita. Kokonaisuus ei pysy aivan kasassa, mikä tietysti on ymmärrettävää – levyä ei koskaan tehty valmiiksi. The Beach Boysin kanssa soittaneen jazz-pianistin Carli Munozin kirjoittamat It's Not Too Late ja karibialaishenkinen Constant Companion, tunnelmallinen Love Surrounds Me, humoristinen (ja kenties omaelämänkerrallinen) He's a Bum ja välillä jopa klassista pianoetydiä muistuttava I Love You ovat legendaarisia kappaleita Beach Boys -keräilijöiden parissa, eikä syyttä – kaikki ovat vähintään yhtä hienoja kuin Pacific Ocean Bluen parhaimmisto. Jopa etukäteen hirvittänyt Foo Fighters-rumpali Taylor Hawkinsin uusilla vokaaleilla (ja sanoituksilla) kuorrutettu Holy Man -versio toimii. Pitkälti siksi, että Hawkins kuulostaa erehdyttävän paljon Wilsonilta.
Kaiken kaikkiaan Pacific Ocean Bluesin Legacy Edition on erittäin onnistunut uudelleenjulkaisu. Se on tyylillä ja rakkaudella koottu paketti, joka tekee aiemmin tavallaan liian pienimuotoisesta ja vaatimattomasta Pacific Ocean Bluesta merkkiteoksen. Ero on kuin kuuluisan kirjailijan nuhjuisten, huonosti myyneiden alkuperäisten pokkareiden ja nahkakansiin pyntättyjen koottujen teosten välillä. Paketti myös antaa vielä syvemmän kuvan taiteilijasta, joka jo Beach Boys -kappaleidensa ja Pacific Ocean Bluen myötä piirtyi varsin inhimillisenä hahmona. Dennis Wilson eli ja rakasti täysillä. Levyllä se kuuluu ja kannessa se näkyy, mutta sellainen levy kuin mies – virheineen kaikkineen.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Pacific
Ocean Bluen uudelleenjulkaisun www-sivu
Julkaistu 2.10.2008
