Arvostelijanhan
pitäisi olla ennakkoluuloton ja objektiivinen, mutta Dirty Fingernails
tekee sen kyllä aika vaikeaksi. Kajaanista Lontooseen emigroitunut sisarusduo
onnistuu ärsyttämään monella asialla ennen kuin tätä
esikoislevyä on edes saanut soittimeen. Ensinnäkin tuo albumin nimi,
jossa yhdistetään ärsyttävän tarkoitukseton Springsteen-viittaus
brassailuun sillä vitun Lontoossa asumisella. Sitten kiekon halvannäköiset
kannet ja Samin ja Päivin hirveät pastelliväriset tikkitakit.
Ja vielä se tosiseikka, että Greetings… on julkaistu Poko
Rekordsin uudella, ”trendikkäällä” Northern Swing
–alamerkillä. Yleensäkin Pokon soisi toipuvan identiteettikriisistään:
miksi ihmeessä he haluaisivat edes yrittää markkinoida ns.
indiepoppia, kun todennäköisin kohdeyleisö tuntee Tampere-konnektion
varsin hyvin ja jättänee levyn ostamatta jo siitä syystä?
Toisaalta, yhtiö on seilannut näillä vesillä ennenkin. 90-luvun puolivälissä se sainasi The Pansiesin, jonka nössöilevän villasukkapopin piti olla kotimainen vastaus brittitrendeille. Ihan hirveän hyvin tuo ei mennyt läpi, mutta tuntien Epe Heleniuksen kyvyttömyyden oppia virheistään, ei ehkä ole yllättävää, että Dirty Fingernailsista tulee epämääräisellä tavalla mieleen – niin, The Pansies.
Vielä tänäkin päivänä suomalainen vaihtoehtomusa tahtoo usein olla vanhentuneiden ulkomaisten esikuvien jäljittelyä. Tämä on sentään opittu tekemään muodollisesti pätevästi, niinpä Greetingsissäkään ei ole mitään pintapuolista vikaa, jos nyt kykenee hyväksymään tämän musiikin lähtökohdat. Kyse on nörttipopista, joka rakentuu kitaroiden ja syntikkamausteiden yhdistämiselle. Sami laulaa ja soittaa kitarat, Päivi hoitelee koskettimet ja laulaa taustoja. Levylle on kreditoitu myös inhimillinen rumpali, joskin välillä prosessoitu tuotanto tekee vaikeaksi erottaa, soittaako hän kaikki biitit.
Levyn kaksi ääripäätä ovat hieman tunkkainen, äärimmilleen kaikkea tungettu ”moderni” soundimaailma sekä helkkyvä, kilkkaava ja helisevä pehmopop-osasto, joka rakentuu akustisille rytmikitaroille ja koskettimilla soitetuille lead-melodioille. Näistä saadaan esimerkit heti kärkeen: avauksena kuullaan junnaava, suriseva ja mahtipontisuudessaan pahasti puolitiehen jäävä ”A European Scream”, sitten rennosti rullaava single ”Bruno”, kiekon selvästi paras sävellys. Onneksi tätä jälkimmäistä, ilmavampaa materiaalia on kuitenkin enemmistö, eikä kyse ole pelkästään kepeästä poppiksesta, vaan haikeampia balladejakin löytyy.
Aina kun Dirty Fingernails yrittää rokata, lopputulos jää vaisuksi. Se ei selvästikään ole heidän juttunsa. Esimerkiksi ”The Man The Myth The Music” yrittää ensin surista ja pöristä jonkun Strokesin tapaan, mutta taittuu sitten kertosäkeessä nätiksi harmonialauluksi ja sliipatuksi syntikkamatoksi. Tästä kahtiajakoisuudestaan huolimatta se on parhaasta päästä materiaalia, kuten myös kinksmäinen Objectives of the Heart.
Biisimateriaalin tason ohella pitää valittaa myös teksteistä. Dirty Fingernailsin asenne on ah, niin tätä päivää – ironinen, muka fiksu, ”semisti kantaaottava”, pikkuisen tunteellinen. He ”tiedostavat oman tekijyytensä” ja leikkivät sillä vino hymy kasvoillaan. Avausraita alkaa lauseella ”This song starts with a panic attack” ja sitten luetellaan loppubiisin ajan muita asioita, joilla se biisi alkaa. The Man The Myth The Music muka paheksuu rocktähtiin kohdistuvaa palvontaa ja huipentuu peräti hauskaan heittoon ”Bono makes me wish Mark David Chapman makes his parole”. ”Marianne Faithfull” –biisin kertoja on epäonnistunut popmuusikko, joka katkeroituu, kun internetissä tavatut 15-vuotiaat tytöt osoittautuvatkin keski-ikäisiksi äijiksi. Lohtua etsitään levykokoelmasta: kertosäe ”Marianne Faithfull, stay faithful / Tom Waits just waits” pilaisi huomattavasti paremmankin biisin. Yritys poliittisuuteen kappaleessa ”Midatlantic” kuulostaa perin hämmentyneeltä ja siltä, ettei niitä lehtien pääkirjoituksia ehkä kuitenkaan ole kovin tarkkaan luettu.
Tietystä näkökulmasta Dirty Fingernailsissa ei ole mitään pahempaa vikaa. Toiselta kannalta katsottuna levy on hyvin tyypillinen esimerkki 2000-luvun kertakäyttökulttuurista, jonka olemassaololle ei ole mitään todellisia perusteita. On hirvittävän vaikea uskoa, että tämän musiikin takana olisi aitoa näkemystä tai sydämen paloa. Ainakaan ei ole kykyä niiden ilmaisemiseen. Ollaan liian kiinni siinä, miltä musiikin ”pitäisi kuulostaa”. Ollaan huolissaan ensivaikutelmasta, ollaan liian miellyttämishaluisia. Ja tästä päästäänkin siihen Pansiesiin. Ei siinäkään bändissä periaatteessa ollut mitään vikaa, mutta parhaisiin brittiaikalaisiinsa verrattuna se jäi yksinkertaisesti hyvän musiikin esittämisen asteelle. Tällaiset levyt ovat parhaita argumentteja sille, ettei musiikki voi eikä saa olla teknistä suorittamista.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Dirty Fingernails
@ MySpace
Julkaistu 15.12.2008
