Ainakin
tämän kirjoittajan mielestä Sleepy Jacksonin ensimmäinen
albumi Lovers on yksi 2000-luvun hienoimpia levyjä ja samaan tapaan ylenkatsottu
merkkiteos, kuin esimerkiksi Brendan Bensonin neroutta hipova Lapalco. Loversilla
yhtyeen johtohahmo Luke Steele yhdisteli kadehdittavan vaivattomasti takavuosien
rokkisoundeja ja erilaisia tyylilajeja synapopista countryyn, kuulostaen välillä
John Lennonin Phil Spectorin tuottamilta soololevyiltä, välillä
Soft Boysilta ja välillä vähän kaikelta muultakin siltä
väliltä.
Tällainen postmoderni vaikutteiden yhdisteleminen saattaa pahimmillaan olla vain tympeää elvistelyä, mutta Loversin pelasti kuitenkin viime kädessä Steelen huomattavat lahjat biisintekijänä. Useat levyn kappaleet, kuten esimerkiksi Rain Falls for Wind tai Good Dancers olivat niin hyviä, että ne olisi voinut vannoa kuulleensa monesti aikaisemminkin joillain muistin rajamailla häilyvillä kokoelmalevyillä.
Sleepy Jacksonin kakkosalbumilla Personality (One Was a Spider, One Was a Bird) Steelen laaduntarkkailu valitettavasti notkahti pahasti. kepeän tyylitaituruuden oli korvannut pöhöttynyt ja (siis totta kai kuvainnollisesti!) kokaiinipöllyinen jousipoppi, jonka pääasiallisena vaikutteena tuntui toimivan George Harrisonin All Things Must Pass. Siinä ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta Luke Steelen laulut vain olivat tällä kertaa paljon huonompia, eivätkä ne millään pystyneet kantamaan sovitusten turpeaa painoa. Spector-vaikutteet oli viety niin pitkälle, että koko levy kuulosti tukkoon pakatulta puurolta.
Personalitya kuunnellessa tuli pakostikin mieleen, että Luke Steele oli yksi niistä artisteista joiden lupaava ura jää valitettavasti ikuiseksi lupaukseksi. Mutta mitä? Steele on palannut uuden yhtyeensä kanssa. Tarkemmin sanottuna Empire of the Sun on duo (myönnettäköön, ainakin kirjoittajalle tuiki tuntemattoman) Pnau-yhtyeen Nick Littlemoren kanssa, ja hieman yllättäen Empire of the Sunin debyyttilevy on ilmeisesti ollut myös aikamoinen kaupallinen menestys. Levyltä lohkaistut sinkut ovat keekoilleet ainakin Britannian, Belgian, Kreikan ja Italian radiosoittolistojen kärjessä. Australiassa Walking on a Dream on myynyt jo platinaa, mutta tämä sinänsä ei ole yllätys, sillä olihan Sleepy Jacksonkin jo profeetta omalla maallaan.
Mutta, mutta… Onko Steelen ja Littlemoren tuotos sitten mistään kotoisin? Ensimmäisenä levy ainakin hätkähdyttää kannellaan, joka näyttää jonkun kasarin nuoriso-sci-fi-leffan julisteelta. Tämä virittääkin kuulijan oivallisesti vastaanottamaan levyn sisällön, joka arvatenkin on vahvan 80-lukulaista. Levyn avaava Standing on the Shore kylläkin kuulostaa täysin Sleepy Jacksonilta, mutta sitten mennäänkin heti syvään päähän. Levyn ensimmäisenä sinkkunakin julkaistu Walking on the Dream on todella uskottava pastissi n. parinkymmenen vuoden takaisesta hittimusasta. Aluksi Miami Vice-henkinen disco-softrock tuntuu hieman äklöttävältä, mutta samalla sen lihaisa hyväily kiihottaa. Empire of the Sun tarjoileekin keitoksen joka maistuu kirsikkalikööriltä, ja tuntuu pehmeältä kuin pastellinsininen Armanin takki. Riippunee vahvasti kuulijasta pitääkö tästä vai ei.
Sanottava kuitenkin on, että Empire of the Sun välttää tällaisen genrekikkailun pahimmat sudenkuopat. Levyn parhaimmat kappaleet ovat jollain tavalla sydämeenkäyviä ja melankolisia, eivätkä vaikuta vain korneilta parodioilta takavuosien hiteistä. Rakkaus kuuluu kuitenkin läpi yhtyeen hieman ironisesta työskentelystä, ja Luke Steelekin tuntuu löytäneen taas verrattoman sävelkorvansa.
Empire of the Sunin pahin ongelma onkin samalla sen suurin vahvuus. Ottaessaan vaikutteita 80-lukulaisesta synapopista, Hall & Oatesilta, Carsilta (Without You) tai vaikkapa Priceltä/ Michael Jakcsonilta (Swordfish Hotkiss Night) ja pukeutuessaan jänniin glam-asuihin bändi ei todellakaan ole mikään edelläkävijä. Varsinkin tällä hetkellä samankaltaista uraa kyntää aika moni IAMX:stä esimerkiksi MGMT:hen ja kyllähän EOTS:n (sori) soundista löytää kaikuja myös vaikkapa Flaming Lipsistä, Mercury Revistä tai Polyphonic Spreestä. Mutta toisaalta tarkentaessa tähtäintään ja virtaviivaistaessaan soundiaan Steele on tehnyt musiikistaan huomattavasti helpommin lähestyttävää ja ironista kyllä, modernimpaa.
Loppukaneettina voi kuitenkin todeta, että Steelen tasoiselta lahjakkuudelta olettaisi mielellään jotain vähän omaperäisempää kuin mitä Empire of the Sunin debyytti tarjoilee. Täytyy kai hyväksyä se tyly totuus, että tällainen postmoderni retrohenkinen tyylien yhdistely ja sekoittaminen on tullut jäädäkseen. Samalla kuitenkin, kun toivotetaan taas tervetulleeksi Tom Selleck -viikset, kivipestyt farkut ja mitä vielä (aurinkolipat? Hikinauhat taisivat tulla jo), on artisteilta kai lupa odottaa vielä jonkinlaista omaperäisyyttä. Walking on a Dream on siis kyllä viihdyttävä ja hauska, hyväkin levy, mutta siitä huolimatta ei voi kuin toivoa että seuraavalla julkaisullaan Steele kaivaisi vähän syvemmältä taikalaatikostaan kehittäisi jonkin tuoreemman, omemman soundin.
Teksti: Antti Vanhatalo
Empire of The Sun: Walking on a Dream
Julkaistu 9.7.2009
