Nyt
kun Bret McKenzien ja Jemaine Clementin hieno komediasarja Flight of The Conchords
on saatu Suomenkin televisioon, on korkea aika arvioida myös tämän
”Uuden-Seelannin neljänneksi suosituimman kitarapohjaisen digi-bongo-acapella-rap-funk-komedia-folk-duon”
Billboard-listan kolmospaikan viime keväänä saavuttanut albumi.
Duon tv-sarja kertoo näiden kahden epäonnisen muusikon koettelemuksista
heidän yrittäessään lyödä läpi New Yorkissa.
Keskeisenä ongelmana on tietysti se, että nämä uusseelantilaiskaverukset
ovat täysiä toheloita, heidän managerinsa on onneton sähläri,
joka hoitaa bändin asioita sivutöinä (miehen varsinainen työ
on Uuden-Seelannin matkailunedistämistoimistossa) ja fanikunta koostuu
yhdestä pakkomielteisestä sekopäästä. Sarja irvailee
osuvasti läpimurtoa yrittävien muusikoiden elämälle ja
pop-musiikin kliseille (stalker-faneista ja bändin ”yoko onoista”
hajoamisiin ja re-unioneihin alkuperäisellä kokoonpanolla). Lopputuloksena
on parasta musiikkiparodiaa sitten Spinal Tapin ja toisin kuin sinänsä
legendaarinen Tap, Flight of The Conchords toimii myös levytettynä.
Ehkäpä levy-yhtiönsä Sub Popin takia, Flight of The Conchords on luokiteltu indie-rockiksi tai -popiksi, mutta määritelmä ei kerro koko totuutta yhtyeen musiikista. FoTC:n soundissa eivät kuulu surisevat kitarat, post-punk, alternative-country tai muut tämän hetken vaihtoehtomusiikin peruspilarit. Keskeisemmät vaikuttajat duon soundiin ovat r&b ja soul eri muodoissaan (Marvin Gayesta Princeen ja nykypäivän urbaaniin r&b:hen), 80-lukulainen synapoppi, rap, hissimusa, bossa nova ja imelä hittilista-huttu. Conchordsin musiikki ei ole indie- ja vaihtoehtobändeille tyypilliseen tapaan vaikutteiden ja tyylin viileydellä pelaamista, vaan lämminhenkistä ja tohelon sympaattista.
Juuri duon sympaattisuus luo keskeisen pohjan FoTC:n musiikille. McKenzien ja Clementin sarja tuo mieleen enemmän Ricky Gervaisin brittikomediat kuin amerikkalaisen pikkuhauskan sitcom-makeilun, ehkäpä juuri miesten uusiseelantilaisen alkuperän takia. Siinä missä esimerkiksi Jack Blackin samankaltaisesti tv-sarjasta alkunsa saanut Tenacious D tuntui yhden vitsin epätoivoiselta venyttämiseltä ja lopulta vain välineeltä Blackin tähteyden rakentamiselle, FoTC muistaa aina ensisijaisesti nauraa itselleen ja pop-musiikin taustalla vaikuttavalle absurdiudelle. Ylitunteelliset rakkauslaulut, omakehulle haiseva rap ja suureelliset maailmanpelastuseleet muuttuvat Flight of The Conchordsin käsittelyssä komediaksi, mutta viittaavat kuitenkin tietoisesti perinteisiin, joiden pohjalle suuri osa pop-musiikista on rakennettu.
Komediallisten oivallusten lisäksi Flight of The Conchordsin vahvuudeksi nousee oman persoonallisen soundin löytyminen musiikkiparodian seasta. Vaikka yhtye ilveilee monille genreille, se onnistuu kuitenkin kuulostamaan tyylillisesti yhtenäiseltä yhtyeeltä. Lähimmäksi puhdasta parodiaa mennään Bowie:ssa, joka käy läpi David Bowien eri musiikilliset aikakaudet Space Oddityn psykedeliasta 70-luvun glamiin ja Let's Dancen kasaritunnelmiin duon imitoidessa herkullisesti popin kameleontin laulumaneereja seuraavanlaisten sanojen tahtiin: ”Does the cold of deep space/ Make your nipples go pointy, Bowie?/ Do you use your pointy nipples as telescopic antennae to transmit data back to Earth?/ I bet you do you freaky old bastard you...”
Muissakin levyn kappaleissa kuuluu vaikutteita pop-musiikin historiasta, muttei lopulta sen enempää kuin ”tavallisilla” 2000-luvun rock-levyillä. Foux de Fafa on viileä ranskankielistä easy listeningiä, jonka tapaisesta Air ja St. Etienne ovat uransa ammentaneet - tai se olisi, elleivät kappaleen lyriikat olisi kuin suoraan ranskan alkeiden harjoituskirjasta: "-Où est le piscine? -Pardon moi? -Où est le piscine? -...Uh... - Splish splash -...Uh... -Eh... -Je ne comprends pas. -Parlez-vous le francais? -Eh? -Eh? Parlez-vous le francais? -Uh ....No.” Kappale alleviivaa loistavasti sen, että anglo-amerikkalaisten (ja miksei suomalaistenkin) coolistelijoiden näkökulmasta ranska kuulostaa eurooppalaisen viileältä, vaikka sanoituksista ei ymmärretä tuon taivaallista. Vielä huvittavampaa on, että tämäkin kappale voisi soida helposti trendikahvilassa jutustelun taustalla, eikä kukaan välttämättä hoksaisi kappaleen parodista ulottuvuutta.
Levyn loistavampiin oivalluksiin lukeutuu Pet Shop Boysia (yläluokkalaisine brittiaksentteineen) muistuttava Inner City Pressure, jossa 80-luvun alun urbaanin maiseman synkkämielinen romantisointi on tavoitettu hienosti (ja luonnollisesti ironiaa säästelemättä): ”Neon signs, hidden messages/ Questions, answers, fetishes/ You know you're not in high finance/ Considering second hand underpants.” Kuten lähes jokaisessa duon kappaleessa Bret ja Jemaine laukovat naama peruslukemilla lyyrisiä helmiä, jotka saavat aikaan vakavahkoja naurukohtauksia: ”You don't measure up to the expectation/ When you're unemployed, there's no vacation/ No one cares, no one sympathizes/ You just stay home and play synthesizers.” Hiphopopotamus vs. Rhymenoceros (feat. Rhymenoceros and the Hiphopopotamus) -kappaleessa irvaillaan luonnollisesti hiphopille. Bret ja Jemaine tipauttelevat kappaleeseen erilaisia loistavasti imitoituja räpäytys-tyylejä Snoop Doggista Ol' Dirty Bastardiin ja Outakastiin. Biisin sanat pursuavat hykerryttäviä hetkiä: ”They call me the hiphopopotamus/ My lyrics are bottomless”, jonka jälkeen laskeutuu useamman sekunnin kiusallinen hiljaisuus tai: ”My rhymes are so potent that in this small segment/ I made all the ladies in the area pregnant/ Yes, sometimes my lyrics are sexist/ But you lovely bitches and hoes should know/ I'm trying to correct this.”
Rap-parodiaa edustaa myös hiphopin kirosanatäyteiselle annille naureskeleva Mutha'uckas, jonka voimasanoja tulvivista lyriikoista tulee sensuroinnin myötä järjettömät. New yorkilaisten uusiseelantilaisia kohtaan (ruokakaupan hedelmäostoksilla) osoittama rasismi on saanut parivaljakon raivoihinsa: ”Tells me as a Kiwi that my money isn't valid/ Gonna dice the mutha ucka/ like a mutha uckin' fruit salad/ Then... ... Granny Smith... .../ ... an avocado... ... b-... -a... .../ ... a mango... .../ Then pop an apple in his ass, yeah!”
Think About It muistuttaa Marvin Gayen What's Going Onia ja Wham!:in Last Christmasia. Samoja sävyjä löytyy Ladies of The Worldissa, ehkä kuitenkin enemmän Barry White -tunnelmissa (rakkauden ryhävalasta kiitetään myös levyn kansiteksteissä). Kummassakin joka tapauksessa pelastetaan maailmaa silkkisen kutu-soulin tahtiin. Think About Itin urbaanit kuvaukset ovat Conchordsien tyyliin auttamattoman hölmöjä: ”Good cops get framed and put into a can/ And all the money that we're making is going to the man/ What man?/ Which man?/ Who's the man?/ When's a man a man?/ What makes a man a man?/ Am I a man?/ Yes, technically, I am…” Ladies of the World puolestaan sisältää useita duon klassisimmista värssyistä: ”Outta sight/ Amazin' ladies/ Late night/ Hard workin' ladies/ Erudite/ Brainy ladies/ Hermaphrodite/ Lady-man-ladies/ Oh you sexy hermaphrodite lady-man-ladies/ With your sexy lady bits/ And your sexy man bits too/ Even you must be in to you ooo ooo” tai ”If every soldier in the world/ Put down his weapon and picked up a woman/ What a peaceful world this world would be/ Redheads not warheads/ Blondes not bombs/ We're talkin' about brunettes not fighter jets/ Oooh Oooh it's got to be Sweet 16's not M-16's.”
Levyn useiden huippuhetkien huipulle nousee jälleen (luonnollisesti) synapop-tyylillä toteutettu Robots, jonka hulvaton tarina robottien hallitsemasta maailmasta nostaa pakollakin hymyn naamalle, varsinkin kun erityisesti Bretillä on jatkuvasti vaikeuksia pitäytyä tuimassa robottiroolissaan: ”Jemaine: The world is quite different ever since the robotic uprising of the late 90's/ There is no more unhappiness. Bret: Affirmative! Jemaine: We no longer say "Yes," instead, we say "Affirmative" Bret: Yes, er...affirmative.” Kappaleen ”binäärisoolossa” homma menee jo hysteeriseksi ja lopun ”once again without emotion: humans are dead, dead, dead” -hokema kruunaa kappaleen loistavuuden.
Loistavassa Shaggy-tyylistä dancehallia parodioivassa Boomissa varsinkin alun puheosuus on klassista Conchordsia: ”She's so hot, she’s making me sexist…bitch!” Bussiness Timessä kuullaan lisää seksi-soulia: Jemaine kertoo pariskunnan keskiviikkoisen rakastelun (silloin ei tule mitään hyvää TV:stä) yksityiskohdat pettämättömällä koomikon silmällä: ”I remove my clothes very, very clumsily/ Tripping sensuously open my pants/ Now I'm naked except for my socks/ And you know when I'm down to just my socks/ What time it is/ It's business/ It's business time.” Princen soulia, easy listeningiä ja American klassista Ventura Highwayta yhdistelevä The Most Beutiful Girl (In the Room) niin ikään hykerryttää: ”Cause you're so beautiful/ Like a tree/ Or a high class prostitute/ You're so beautiful/ You could be a part time model/ But you'd probably still have to keep your normal job/ A part time model/ Spend part of your time modeling/ And part of your time next to me.”
Flight of The Conchords ei ole ainakaan vielä lyönyt levyllään läpi Suomessa. Tällaisessa musiikissa hyvä englannintaito on melko olennaista ja tiettyä pop-musiikkitietämystäkin on FoTC:tä kuunnellessa hyvä omata. Toisaalta ei ole mitään syytä, etteikö Flight of The Conchordsin musiikista voisi nauttia vaikkei sanoja ymmärtäisikään. Levy sisältää hypertarttuvan melodisia, persoonallisia ja hyväntuulisia kappaleita, joiden onnistuneisuus ei perustu pelkkiin vitseihin vaan myös McKenzien ja Clementin loistaviin biisinkirjoitustaitoihin ja musikaalisuuteen. Tästä syystä duon albumi myös säilyttää tehonsa pitempään kuin komedialevyt keskimäärin – kun vitsi on kuultu kymmeniä kertoja, melodiat jaksavat yhä koukuttaa.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Flight
of The Conchords @ MySpace
Flight of the Conchords Yle TV2:lla maanantaisin klo 22:50 (uusinta sunnuntaisin
n. klo 12:20)
Julkaistu 13.10.2008
