Se,
että Gaslight Anthemin jäsenet ovat intohimoisia kavereita, käy
selväksi nopeasti yhtyeen tuoretta The '59 Sound -levyä kuunnellessa.
Heti albumin ensimmäinen kappale Great Expectations vierittää
päälle kaiken sen, mikä Gaslight Anthemissa on olennaista:
iso soundi, joka kuulostaa siltä kuin The Replacements soittaisi Bruce
Springsteenia, jossa on ripaus Tom Pettyä, The Clashia ja modernia punk/pop-soundia,
sekä romanttisen nostalgiset ja surumieliset sanoitukset. Kaipuu menneisyyteen
on selvää heti kappaleen aloittavasta vinyylin rahinasta ja kun
laulaja/kitaristi Brian Fallonin käheä ääni laulaa: ”Mary,
this station is playing every sad song/ I remember it like we were alive.”
Loppulaulu vilisee kuvia tienvierikahviloista, tyttöjä, jotka opettavat
pojille bluesin, lauluja vuodelta 1962 ja nuoruuden toivoa ja sen menettämistä.
Great Expectationsin kertosäe kuuluu: ”I
saw taillights last night in a dream about my first wife/ Everybody leaves
and I'd expect as much from you/ I saw taillights last night in a dream about
my old life/ Everybody leaves, so why, why wouldn't you?” Elämme
epävarmoja aikoja, eivätkä Gaslight Anthemin jäsenet varmasti
ole ainoita, jotka kaipaavat menneisyyteen, vaikkakin vain nostalgian sävyttämään
ruusuiseen sellaiseen. Eräs yhtyeen fani kertoi, että jos hän
tekisi videon ”vanhoista hyvistä ajoista”, Gaslight Anthemin
musiikki sopisi täydellisesti sen taustalle.
Siinä missä nuoren Bruce Springsteenin laulujen ulkopuolisten ja hylkiöiden sydän pauhasi kaikesta epätoivosta huolimatta eteenpäin vievää elinvoimaa, Gaslight Anthem on alusta asti niin väsyneen pettynyt, että se on lähellä luovuttamista. Great Expectationsissa Fallon muistelee kyynel silmässä kuinka hänellä olisi voinut olla loistava tulevaisuus (ja tämähän on yhtye, joka teki jo ensimmäiselle levylleen kappaleen nimeltään I Coulda Been A Contender). The '59 Soundin nimikappale alkaa: ”Well I wonder which song they're going to play when we go/ I hope it's something quiet, mannered, peaceful, and slow”. Kappaleen kertosäe kuuluu: ”Did you hear the '59 sound coming through our grandfather's radio?/ Did you hear the rattling chains in the hospital walls?/ Did you hear the old gospel choir when they came to carry you over?/ Did you hear your favorite song one last time?” Sanoitusten surumielisyys on oudosti ristiriidassa kappaleen eeppisen sovituksen kanssa. Tarttuva Old White Lincoln vilisee sekin kuolemaa ja sen pelkoa. Monet kappaleet maalaavat kuvia klassisista autoista, vanhasta rock'n'rollista, menetetystä rakkaudesta ja hetkellisistä iloista.
Ehkäpä yhtyeen melankolia selittää sen nimen Gaslight-osan, joka tuntuu viittaavan paljon fiftarinostalgiaa kauemmas. Englantilaisen nuorena kuolleen romantikon John Keatsin (1795-1821) runo Ode to a Nightingale voisi melkein olla suoraan The '59 Soundilta: ”Darkling I listen; and, for many a time/ I have been half in love with easeful Death/ Call'd him soft names in many a musèd rhyme/ To take into the air my quiet breath/ Now more than ever seems it rich to die/ To cease upon the midnight with no pain.” Kuten romantiikan ajan runoilijoita, myös Gaslight Anthemin ja Fallonin kappaleita kuljettavat luonnonvoimat, rakkaus, kaipaus, menetys ja kuolema. Miles Davis and The Cool toimikoon esimerkkinä: "There's just something about the summertime/ There's just something about the moon/ So I'll lay a kiss on this storm, toss it upside your window, by the roof”, ”Don't wait too long to come home/ My, how the years and our youth pass on” tai ”Let the sound of your voice sway sweet and slow/ As we go down, down, down/ From our youth to the ground.”
Patient Ferris Wheelissä ja Casanova Babyssa yhtye saa lopulta tulta sydämeensä, sähköä suoniinsa ja kumijalat alleen: ”Not tonight, not tonight/ Honey I am on fire/ I can't feel a single thing but the weight of the wires/ Cracking electric line” ja ”We could run all night/ And dance upon the architecture... Forget this dead man's town, I'll take you home.” Fallon pakenee tyttönsä kanssa, ehkäpä edellisissä kappaleissa kuvailtua nostalgiaan jämähtänyttä pikkukaupunkihelvettiä, kuin sankarinsa Springsteenin pakenemaan syntyneet rakastavaiset. Even Cowgirls Get The Bluesissa hän rimpuilee siinä paineessa, jota kolmeakymppiä lähestyvä kapinallinen kokee – ystävät asettuvat aloilleen, mutta hän jaksaa vielä ärsyttää isäänsä ja rakastaa Tom Pettyä.
Pakomatka kuitenkin loppuu ennen kuin oikeastaan alkaakaan: Here's Looking at You, Kid kertoo tarinan loppuosan. Kertoja on uskaltanut hypätä autoon ja kiitää Amerikan loputtomille valtateille mielessään parempi tulevaisuus, mutta lopputulos on vähemmän loistokas. Hän muistelee vanhoja tyttöystäviään ja valehtelee kirjeissä näille menestyvänsä todellista paremmin. Hieman huolestuttavaa on, että tämä tuntee katkeruutta jopa ensimmäisenä koulupäivänä tapaamaansa tyttöä kohtaan, joka ei huolinut poikaa rakkaakseen. Meet Me By The Rivers' Edge tarjoaa toisenlaisen ratkaisun: tehdään tällit joelle, jossa joko pestään synnit ja kalvava katkeruus pois tai hukuttaudutaan aaltoihin. Tässäkin kappaleessa myyttinen kimallus on löytynyt, mutta sekään ei tuo rauhaa sydämeen: ”And now I drive the 101 on the California night/ And I'm amazed at all the stars beneath that old Hollywood sign/ As they waltz the ballet on the boulevard to a place we never kept/ And I'm not sure if we belong here, if I ever really left, or If I can go home.”
The '59 Soundin viimeinen kappale The Backseat palaa loogisesti siihen, mikä ei koskaan petä – nuoruuden suloisten kesäpäivien ja hikikämmenisen ensirakkauden muisteluun. Nykyinen elämä on täynnä pettymyksiä ja tulevaisuus vielä tekemättömiä virheitä: ”In the backseats of burned out cars/ In the disenchantment lane/ The ideal angels twist and turn, ask forgiveness for future mistakes.” Nuorena kaikki oli vielä viatonta ja tulevaisuus täynnä mahdollisuuksia: ”But you know the summer always brought it/ That wild and reckless breeze/ And in the backseat, we're just trying to find some room for our knees/ And in the backseat, we're just trying to find some room to breathe.” Olennaista kuitenkin on, että rakkaat muistot sijoittuvat juuri siihen aikaan, jolloin lapsuus loppuu ja romanttisen optimismin murtuminen on vain kädenmitan päässä.
The '59 Sound on siitä outo levy, että päällisin puolin se kuulostaa eeppisen nostattavalta, mutta lähikuuntelussa se paljastuu lähes vetäytyvän nostalgiseksi ja pessimistisen romanttiseksi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että levy olisi huono. Päinvastoin, pääosin The '59 Sound on hyvää musiikkia. Kappaleet ovat tarttuvia ja yhtyeen soitto ja Fallonin laulu intohimoista. On helppo uskoa, että nämä miehet ovat tosissaan ja rakastavat musiikin tekemistä. Kuitenkin Gaslight Anthemilla on vielä paljon matkaa loistavaan – se on liikaa vaikutteidensa orja (Springsteen kuuluu lähes joka nuotissa ja sanassa), bändin hellittämätön intohimoisuus alkaa väsyttää jo vähän yli puolituntisen levyn aikana, eikä sovituksellisia nyansseja juuri löydy. Samantapaisen romantikkorockin on taitavammin ja monipuolisemmin tehneet viimevuosina esimerkiksi The Hold Steady ja vaikkapa Jesse Malin. Loppujen lopuksi yhtye on kuitenkin kerta kaikkiaan liian nostalginen tehdäkseen todellisen vavahduttavaa musiikkia. Kuinka ohjata se auto valtatielle kohti myyttistä länttä, jos katse suuntautuu kokoajan taaksepäin? Entä, jos edessä näkyy vain lähestyvä kuolema?
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: The Gaslight Anthem
@ MySpace
The Gaslight Anthem keikalla Helsingin Tavastialla su 15.2.2009
Julkaistu 17.11.2008
