Country-pop-tähti
Glen Campbellin uusin levy Meet Glen Campbell on selvästikin ironisesti
nimetty, ehkä myös hiukan toiveikkaasti. Saattaa olla melko epätodennäköistä,
että joku törmää ensimmäistä kertaa tähän
yli 70-vuotiaaseen tähteen miehen uuden levyn myötä. Takana
on sessiokitaristin hommia mm. The Monkeesin, Elviksen, Frank Sinatran ja
Merle Haggardin kanssa, vierailu The Beach Boysin live-kokoonpanossa Brian
Wilsonin ensimmäisen hermoromahduksen jälkeen ja roppakaupalla kuolemattomia
hittikappaleita (Guess I'm Dumb, Rhinestone Cowboy, Galveston, Wichita Lineman,
By The Time I Get to Phoenix). 1990- ja 2000-lukujen ajan Campbell on keskittynyt
(monien muiden 60-70-lukujen country- ja pop-tähtien tapaan) hengellisten-
ja joululevyjen julkaisemiseen. Eipä miehellä enää 1980-luvullakaan
ollut mitään olennaista annettavaa musiikkimaailmalle, joten tuskinpa
moni odotti hänen uutta albumiaan sydän kurkussa. Näin yllätys
on monikertaisesti suloisempi, kun Meet Glen Campbell paljastuu kerrassaan
loistavaksi albumiksi.
Yllättävintä Meet Glen Campbellissa on luonnollisesti kappaleiden valinta. Levyltä löytyy biisejä, joita ei heti uskoisi tämän seitsenkymppisen kotonaan diggailevan: mm. Travisin Sing, Foo Fightersin Times Like These ja Green Dayn Good Riddance (Time of Your Life). Vanhempiakin kappaleita levyltä löytyy, mutta nekään eivät ole niitä tyypillisimpiä ikivihreitä: Nicon alunperin Chelsea Girls -albumille levyttämä ja Jackson Brownen säveltämä These Days, Velvet Undergroundin Jesus (kaksi Velvet Undergroundiin liittyvää kappaletta Glen Campbellin levyllä? Kuka olisi uskonut?!) ja Replacementsin hieno, aliarvostettu Sadly, Beautiful. Olisi liikaa toivottu, että Campbellin sydän olisi salaa kaikkien näiden vuosien ajan sykkinyt 60-luvun viileälle rockille ja vaihtoehtoklassikoille, eikä näin olekaan. Meet Glen Campbell on yhtä paljon tuottaja Julian Raymondin kuin Campbellinkin levy. Raymond vastaa kappaleiden valinnasta (toisin kuin levyn mainoksissa väitetään) sekä sovituksista, Campbell laulusta ja kitaransoitosta, johon tämä entinen sessiosoittaja ryhtyi ensikerran vuosiin.
Samantapaista kaavaa (nuoret tuottajat ja muusikot, indie-levy-yhtiöt tai modernien kappaleiden coverit) ovat jo 1990-luvulta asti kokeilleet suurella menestyksellä monet, pääosin countryyn päin kallellaan olevat veteraaniartistit, kuten tunnetusti Johnny Cash, mutta myös Loretta Lynn, Merle Haggard, Neil Diamond ja America. Monien kohdalla siirtyminen kohti nuorempaa yleisöä ei ollut niinkään kaupallisen pyrkyryyden vaan enemmän taiteellisen eloonjäämisen kysymys. 1990-luvulta lähtien country-radiot eivät enää suostuneet koskemaan pitkällä kepilläkään vanhoihin legendoihin vaan keskittyivät Garth Brooksin ja hänen seuraajiensa imelään roskaan, eikä pop-radiokaan ollut kiinnostunut näistä menneiden aikojen tähdistä. Toisaalta syytäkin unohdukseen kenties välillä on ollut - monien veteraanien levyt olivat 1980-luvulta lähtien vain varjoja entisistä huipuista ja kuulostivat siltä kuin ne oltaisi hutaistu nauhalle golfin pelaamisen lomassa. Harva esimerkiksi muistaa, että nykyään niin juhlittu Cash julkaisi jo 70-luvulta lähtien lähinnä keskinkertaisia ja huonoja levyjä, monet niistä hyvin epä-rockmaisia (tai myöhempään ”man in black” -imagoon sopimattomia) uskonnollisia ja isänmaallisia levytyksiä.
Tarkoitus Campbellilla ja hänen taustajoukoillaan (Julian Raymondin lisäksi mm. Jason Falkner ja Roger Manning, Jr. Jellyfishistä, Robin Zander ja Rick Nielsen Cheap Trickistä, Chris Chaney (Jane's Addiction, Alanis Morissette), Wendy Melvoin (Prince & The Revolution jne.)) on varmasti osittain ollutkin tavoittaa nuorempaa yleisöä. Silti on helppo uskoa, että kappaleet on valittu myös laatunsa takia. Vaikka haastatteluista ja live-esiintymisistä on tullut selväksi, ettei Campbell etukäteen tuntenut levynsä kappaleiden esittäjien tuotantoa kovinkaan hyvin (hän mm. luuli yhä levyn jälkeenkin, että Foo Fighters oli brittiyhtye 60-luvulta), hänen tulkintansa eivät kuulosta väkinäisiltä – Campbell on aina ollut ennen kaikkea cover-laulaja, ja yli 40 vuoden kokemus kuuluu levyllä hyvällä tavalla. 72-vuotiaaksi hänen äänensä kuulostaa varsin notkealta, paikoitellen jopa nuorekkaalta.
Meet Glen Campbellille Raymond on osannut valita moderneja ja vanhempia biisejä, jotka eivät ole liian kuluneita (seikka, josta mm. Loiri, Kotiteollisuus ja Westman voisivat ottaa oppia) ja sopivat Campbellin äänelle ja hänen country-pop/countrypolitan -tyyliinsä. Travisin Sing kuulostaa Campbellin versiona paremmalta kuin alkuperäinen – ilman Fran Healyn valittavaa ääntä kappaleen kaunis melodia nousee esiin paremmin kuin koskaan. Travis on toki tehnyt urallaan useita hienoja lauluja, mutta pelastettuna bändin persoonattoman nuhjuisen imagon varjosta, Sing paljastuu ensiluokkaiseksi country-pop-kappaleeksi. Levyn kaksi Tom Petty -versiota, Walls ja Angel Dream, löytyvät alunperin suhteellisen tuntemattomalta Songs and Music From She's The One -soundtrackilta. Kummatkin ovat kuitenkin ensiluokkaista Petty-materiaalia ja sopivat Campbellille loistavasti. Uusista kappaleista Times Like These toimii ehkä parhaiten. Sen melodia on jälleen kuin tehty Campbellin tyyliin, ja kappale toimii hienosti dramaattisena jousipoppina. Myös Campbellin persoonallinen kitaransoitto tuo kappaleeseen uusia sävyjä.
Levyn parhaaksi suoritukseksi nousee kuitenkin Brownen These Days, joka on muuttunut Nicon jäätävän kuulaasta folk-popista seitsemänkymppisen Campbellin käsittelyssä sydäntäsärkevän kauniiksi pohdinnaksi pettymyksistä ja menetetyistä mahdollisuuksista. Sanoitukset, kuten ”These days I seem to think a lot/ about the things that I forgot to do” tai ”Please don't confront me with my failures/ I had not forgotten them” kuulostavat vanhan miehen suusta suorastaan murskaavilta. Sadly, Beautiful on yksinkertaisen kaunis tavalla, jolla vain Paul Westerberg osaa olla. Campbell ei ehkä kykene tuomaan kappaleeseen samanlaista raakaa surumielisyyttä kuin Westerberg ja The Replacements, mutta silti esitys on hieno. On sitä paitsi jo korkea aika, että Westerbergin sävellykset noteerataan myös loistavana lainakappalemateriaalina. Green Dayn Good Riddance (Time of Your Life), se yhtyeen ainoa hitti Dookien ja American Idiotin välillä, muuttuu Campbellin käsittelyssä ilmavaksi country-rockiksi kuulaine kitaroineen, jousineen ja napakoine rumpuineen. Kaikesta sanojen masentuneisuudesta huolimatta versio on nostattavan positiivinen.
Kaikki Meet Glen Campbellin kappaleet eivät toimi aivan täysin, vaikka mitään pahoja huteja levyltä ei löydykään. U2:n All I Want Is You jää melodiaköyhäksi ja etäiseksi. Velvet Undergroundin Jesus todistaa, etteivät useimmat Reedin kappaleet lopulta toimi yhtä hyvin ilman hänen lyömätöntä laulutyyliään tai VU:n yksinkertaisen toimivaa soittoa. Jousilla koristeltuna countryna kappaleen monitulkintainen katuvuus ja mahdollinen ironia katoaa ja se kuulostaa vain sanoituksiltaan simppeliltä gospel-kappaleelta. Levyn päättävä John Lennonin Grow Old With Me puolestaan on miehen tuotantoa imelimmillään, eikä Campbellin pelkistetty tulkintakaan onnistu sitä täysin pelastamaan.
Muutamasta vähemmän onnistuneesta versiosta huolimatta levyn ainoa todella huono puoli on sen lyhty kesto. Kymmenen kappaleen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa levy soimaan uudestaan. Loppujen lisäksi yhtälö on hyvin yksinkertainen: hieno laulaja + hienot kappaleet, sovitukset ja soittajat = hieno levy. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta Meet Glen Campbell saa sen kuulostamaan lastenleikiltä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Glen Campbell @ MySpace
Julkaistu 15.9.2008
