Green Day: 21st Century Breakdown (Reprise, 2009)
Green
Dayn muuntautuminen pilveä polttavista ja runkkaamisesta laulavista pop-punkkareista
maailman areenoja syleileviksi U2:n manttelinperijöiksi on epäilemättä
yksi pop-musiikin kummallisimmista. Kuten useimmat lukijat varmasti tietävät,
jo vuonna 1987 perustettu yhtye löi läpi kolmannella levyllään
Dookie vuonna 1994. Vanhan koulukunnan punkkarit ja rock-kriitikot olivat
raivoissaan uus-punkiksi kutsutusta ilmiöstä, jota myös esimerkiksi
Rancid ja Offspring edustivat, mutta skidit tykkäsivät. Jälkeenpäin
ajatellen punkia Green Dayn musiikissa oli hyvin vähän, mutta se
oli kiistämättä loistava poprock/powerpop -yhtye. Vuonna 1994
tai sen jälkeen oli vaikea välttyä yhtyeen hiteiltä, kuten
Longviewiltä, When I Come Aroundilta, Welcome to Paradiselta tai erityisesti
Basket Caselta. Radiorallit saattoivat ärsyttää monia, mutta
kieltämättä Green Day oli suosionsa ansainnut. Sen kappaleet
olivat kertakaikkiaan melodisesti niin tarttuvia ja vastustamattomia, että
ne tarttuivat takuuvarmasti ensikuulemalta päähän ja tavoittivat
nekin ihmiset, jotka eivät normaalisti rockia, saati punkia kuunnelleet.
1990-luvulla amerikkalaisessa rockissa katu-uskottavuus ja itsensä myymisen välttäminen olivat tärkeitä tavalla, jota esimerkiksi brittiläisen rockin ja popin näkökulmasta on vaikea ymmärtää. Vuosikymmenen alun alternativerock-yhtyeet tuhosivat uransa toinen toisensa jälkeen kaupallisuuden pelossaan. Kurt Cobain jopa tappoi itsensä osittain tuosta syystä. Green Daytakin syytettiin isolle levy-yhtiölle tehdyn miljoonia myyneen levyn jälkeen itsensä myyneiksi pelleiksi ja siksipä vuonna 1995 vuorossa oli ”vaikea menestyslevyn jälkeinen albumi” Insomniac. Levyn ensimmäinen single oli ankea, melodiaköyhä runttaus, Geek Stink Breath ja Green Day pudotti pallon lähes heti, kun se oli sen lapaseensa saanut. Kriitikot pitivät levystä, mutta se tahti, millä levyä tuolloin näki käytettyjen levyjen kaupoissa ja divareissa kertoi omaa karua kieltään – levy oli paljon epäsuositumpi kuin sen miljoonien myyntiluvut kertoivat.
Green Day jatkoi sarkansa kyntämistä. Vuonna 1997 julkaistu Nimrod on (ennen läpimurtoa julkaistun Kerplunk!:n ohella) yhtyeen tosifanien suosikki, eikä mitenkään hassumpi levy, mutta ainakin Euroopassa yhtyeen liike-energia oli kulutettu loppuun (USA:ssa irkkukansanmusiikkivaikutteisesta akustisesta balladista Good Riddance (Time of Your Life) tuli ehkä yhtyeen tunnetuin kappale ja valmistujais- ja hääjuhlien vakionumero). Warningilla (2000) yhtye yritti aikuistua, mutta hittejä ei syntynyt, eikä kukaan tuntunut kaipaavan Green Daylta irlantilaisilta juomalauluilta kuulostavia lallatuksia tai keskitempoista poprockia.
Sitten vuonna 2004 kaikki muuttui. Todennäköisesti Green Day vain sattui olemassa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Irakin sodan venyessä ja ”omien poikien” alkaessa saapua ruumisäkeissä kotiin jopa Amerikan punaniskaisimmat juntit alkoivat kääntyä George Bushia vastaan ja Hollywood-tähdet ja piittaamattomat jenkkiteinit alkoivat löytää poliittisen omatuntonsa. Bändit syöksyivät vääntämään omia poliittisia ja sodanvastaisia levyjään, mutta kerrankin Green Day oli muita edellä. Hajoamisen partaalla ollut yhtyeen single American Idiot tiivisti Bushin toisen kauden synkimpien hetkien tunnelman tavalla, johon sekä amerikkalainen että eurooppalainen yleisö pystyi samaistumaan. Kappale ei itseasiassa sanonut mitään kovin kummallista – media kontrolloi ihmisiä ja syyskuun 9. jälkeinen pelleily oli tyhmää, mutta tärkeintä oli, että Green Dayn laulaja Billie Joe Armstrong ja hänen yleisönsä sanoutuivat irti punaniskoista ja eurooppalaiset nauttivat siitä, että amerikkalaiset kerrankin mollasivat itseään. Kappaleen melodia oli yksinkertainen kuin urheilujoukkueiden kannatuslaulut, eikä lähelläkään Green Dayn parhaimmistoa, mutta kuten sanottu, se oli oikea kappale oikeaan aikaan.
Kappaleen mukaan nimetty albumi myi kuin George Bush -naamarit Amerikan vastaisissa mielenosituksissa ja yhtäkkiä 10 vuotta ensimmäisen läpimurtonsa jälkeen Green Day oli suositumpi kuin koskaan. American Idiotin kappaleet eivät melodisella tasolla olleet aivan yhtä mukaansa tempaavia kuin yhtyeellä parhaimmillaan, sanoitukset kaikuivat sloganistista tyhjyyttä, levyn stadionrock-soundi oli paikoitellen tympeä ja ainoa muutos, jonka levy sai globaalisti aikaiseksi oli yhtyeen jäsenten ja heidän levy-yhtiöpomojensa pankkitilien paisuminen. Silti se oli suurimmilta osin onnistunut, moniosaisine biisikokonaisuuksineen jopa kunnianhimoinen levy. Kunnianhimon varjopuoli on tietysti pöhöttynyt tärkeily ja ontto mahtipontisuus. Näihin kahteen helmasyntiin Green Day on vajonnut American Idiotin seuraajalla 21st Century Breakdownilla.
On ymmärrettävää, etteivät neljänkympin kynnyksellä kolkuttelevat perheelliset miehet tahdo tyriä menestystään toistamiseen, mutta silti 21st Century Breakdown on yksi laskelmoiduimmista ja yllätyksettömimmistä tekeleistä mitä on pitkään aikaan kuultu. Soundi on kiiltävä kuin dollarinhymy, sisältö kapinallista kuin Las Vegas ja vaarallista kuin American Idolin ”rokkilaulajat”.
21st Century Breakdown on tuskastuttavan selvästi American Idiotin jatko-osa. Se sisältää samoja moniosaisia kappalerakenteita (käytännössä siis kaksi tai enemmän kappaletta soitettuna perän jälkeen ilman taukoa välissä), poliittista saarnaamista, särjettyä megafonilaulua, simppeleitä huutosakkimelodioita ja vaikutteita 70-luvun radiorockista. Jos tutun ja turvallisen näin selkeä toistaminen ei olisi tarpeeksi paha synti, tällä kertaa iskusävelmät ja into loistavat poissaolollaan. Jostain Billie Joe Armstrong on saanut päähänsä, että 1970-luvun turvonnein stadionmitoitettu kokkelirock on taiteellisen kunnianhimon äärimmäinen ilmentymä ja niinpä hän tarjoilee yhtyeineen pömpööseimmän luomuksensa (levy on mm. jaettu kolmeen ”näytökseen”: ”Act I: Heroes and Cons, Act II: Charlatans and Saints ja Act III: Horseshoes and Handgranades). American Idiotilla homma kuulosti vielä tuoreelta, mutta tällä kertaa seisarirockin ja kaupallisen ostaripunkin sekoitus ei jaksa innostaa.
Syynä ei ole pelkkä väsymys yhtyeen tyyliin. Kappaleet eivät ole samalla tasolla kuin aikaisemmin, hommassa on yliyrittämisen makua ja kaupallisen turboahdetun jenkkirocksoundin erikoismies Butch Vig onnistuu viilaamaan yhtyeen soundista kaikki nyanssit pois, kunnes levy jyrää kuin maanjäristys, muttei saa sydäntä sykkimään. Jo puolivälissä albumin 70 minuutin kestoa alkaa toivoa, että Green Day olisi osannut viheltää pelin ajoissa poikki. Levyn onnistuneinta puolta edustavat moniosainen ja hiukan ilmavampi nimikkobiisi, jonka Queen-maiset harmonisoidut kitaraleadit tosin kuulostavat hiukan vähemmän innostavilta My Chemical Romancen käytettyä ne loppuun Black Paradellaan. ¡Viva la Gloria! sisältää levyn parhaita melodioita, vaikka sen aloittavan balladiosan pianosoundi on niin juustoinen, että Meat Loafiakin hävettäisi. Kappaleessa käytetty balladista särökitaramättöön siirtyminen on temppu, jonka Green Day käyttää levyllä kokonaiset neljä kertaa. Toinen näistä, Before the Lobotomy jaksaa hetkittäin innostaa Who-sävyineen.
Levyn ehkä kiinnostavin kappale on klezmeriä, surffirokkia ja agenttimenoa yhdistelevä Peacemaker, jonka sävykkäämpi äänimaisema tarjoaa paljon kaivatun levähdystauon sitä ympäröivästä amerikansoundista. Samaa toistaa kohtuullisen onnistunut ¿Viva la Gloria? (Little Girl). Last of The American Girls lainailee ilmeisistä syistä Tom Pettyltä, mutta toimii kuitenkin.
Albumin heikompaa puolta edustavat sitten kliseinen ensisingle Know Your Enemy, John Lennoniin kurkottava, mutta Liam Gallagherin Oasis-biiseihin kapsahtava Last Night on Earth, oudosti Marilyn Mansonin burundi-beat-räyhäämistä ja Green Dayn omaa Welcome to Paradisea lainaileva East Jesus Nowhere, mitäänsanomaton Murder City, jostain The Hivesin biisistä riffinsä nyysinyt Horseshoes and Handgranades ja keskitempoine tylsimys 21 Guns.
Mutta, kuten Billie Joe Murder Cityssä laulaa, hän on yhtyeensä kera ”desperate but not hopeless.” Sävellyskynä Armstrongilla kieltämättä pysyy kädessä, kun hän sille päälle sattuu. Kun vertaa 21st Century Breakdownia vuoden 2007 lopulla Foxboro Hot Tubs nimellä julkaistua sivuprojektia Stop, Drop and Roll!!!, paljastuu jotain olennaista rock-bisneksestä. Ilman kaupallisia paineita tuo erinomainen albumi olisi saattanut olla American Idiotin seuraaja tai ainakin Green Dayn musiikki olisi sisältänyt albumin garage rock -vaikutteita ja vähemmän tuotettua soundia. Stop, Drop and Roll!!!:ta kuulee miltä yhtye kuulostaa ja kuinka Armstong kirjoittaa ollessaan aidosti innoissaan ja uskoessaan asiaansa. On paljon virkistävämpi kuulla Armstrongin laulavan ”You alligator/ you space invader” kuin 21st Century Breakdownin tylsiä saarnoja, kuten Know Your Enemyn levylle tyypilliset sanat: ”Overthrow the effigy/ the vast majority/ burning down the foreman of control.”
Valitettavasti 21st Century Breakdown on henkiseltä maisemaltaan lähempänä yhtyeen niin ikään vuonna 2007 tekemää coveria John Lennonin Working Class Herosta. Alunperinkin kappale oli yksi Lennonin huonoimmista – melodisesti tylsä kappale, jonka lyriikat ovat aika paksua tekstiä miljonääriltä, joka tuli kuuluisaksi ja rikkaaksi 22-vuotiaana, eikä tehnyt päivääkään rehellistä työtä elämässään. Vuosien varrella kappaletta on versioitu useita kertoja ja aina se tuntuu yhtä falskilta oli esittäjänä sitten David Bowie, Ozzy Osbourne tai Marilyn Manson. Kappaleeseen eivät samaistu työväki, vaan keskiluokkainen sivistyneistö, joka voi sen tahdissa harjoittaa henkistä slummailua alempien luokkien parissa. 21st Century on samalla tavalla tärkeilevä, teennäinen, pöhöttynyt ja ensi kertaa tällä levyllä Green Day kuulostaa paikoitellen imelältä. Ennen kaikkea 21st Century Breakdown ei täytä hyvän rockin vaatimuksia. Se ei saa innostumaan, tanssimaan tai verta pumppaamaan suonissa. 21st Century Breakdown on tuskallisen viilattu, mietitty ja kiillotettu. Valitettavasti se on tylsä levy, eikä hyvä rock 'n' roll ole koskaan tylsää.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu: 12.6.2009
