On
selvää, että Jarvis Cocker on nero. Mutta hänen neroutensa
tuntuu tulevan esiin vain silloin, kun hänellä on jotain todisteltavaa.
Musiikkimaailman onneksi hänellä on sitä ollut lähes aina.
Hämmentäviin mittasuhteisiin yltänyt tervassa tarpominen Pulpin
alkuaikoina kasasi varmasti katkeruutta ja sappea kotitarpeiksi, ja niinpä
Pulpin kultainen putki Separationsista (1992) We Love Lifeen (2001) ei sisältänyt
nuottiakaan keskinkertaista musiikkia. Voi olla, että Pulp hajosi juuri
todisteluntarpeen katoamisen takia. Aikansa asioita kelailtuaan Jarvis palasi
sitten vuonna 2006 soolodebyytillään, joka on luokiteltava miehen
klassisten saavutusten joukkoon. Levy oli pullollaan mestarillisia kappaleita:
”Fat Children”, ”I Will Kill Again”, ”From Auschwitch
to Ipswich” ja muut eivät enää toisintaneet Pulpin voyeuristista
tarkkailukantaa englantilaisen työväenluokan kulttuuriin vaan heijastelivat
pikemminkin aikuistuneen, mutta yhä skarpin tekijänsä uutta
sielunmaisemaa rehellisesti. Jarvis ei enää yrittänyt olla
kansakunnan ääni, vaan avautui itseään kiinnostaneista
aiheista.
Vaikka soolodebyytti jäi kaupallisesta näkökulmasta käännytetyille saarnaamiseksi, ei Jarvisin ole sen jälkeen varmaankaan tarvinnut pelätä asemansa lopullista menettämistä. Aina hänen levyjään joku ostaa. Tämä toinen sooloalbumi onkin itsevarman, linjansa löytäneen miehen musiikkia. Angstiinkin Cockerilla on varmasti ollut syytä, päättyihän hänen avioliittonsa levyn tekovaiheiden aikana eroon. Se angsti kuuluu…Complicationsilla kuitenkin vain välillisesti.
Tämä on nimittäin rokkilevy. Useimmissa biiseissä kitara on säröllä, parhaimmillaan herra laulusolisti suorastaan huutaa, ehkä ensimmäisen kerran urallaan. 70-luvun glamrockiin Jarvis on viittaillut aiemminkin: saksofoneineen kaikkineen Further Complicationsin aloittava nimibiisi on miehen toistaiseksi härskein hatunnosto siihen suuntaan. Kakkosbiisi ”Angela” jatkaa samoilla linjoilla. Myöhemmin ”Homewrecker” ja ”Caucasian Song” muokkaavat samaa ideaa punkimmaksi. Jarvis paljastuu laulajana yllättävän hyväksi rähisijäksi, vaikka ei maneereistaan pääsekään irti eikä varmasti haluakaan.
Balladejakin löytyy seasta. Valitettavan moni niistä jää pikkunätin asteelle. Sanoitusosastolla puhuu mies, joka kanavoi erotilanteen aiheuttaman turhautumisen panoläppään. Jarvis ei tietenkään olisi Jarvis, ellei käsittelisi näitäkin teemoja hauskoin, sivistynein ja osuvin sanankääntein. Mieheltä irtoaa kirjallisuuspalkinto-tasoista tekstiä kuin automaattivaihteella. Tällä levyllä pinta on kuitenkin sisältöä koreampaa. Cocker kuvaa itseironisesti yrityksiä saada tuoretta pillua, koko tuon toiminnan turhuutta ja koomisuutta, keski-ikäisen miehen säälittävyyttä – mutta olisivatko nämä kuitenkin nerolle vähän arkisia aiheita? Missä on uusi Common People?
Vanhojen brittipop-suosikkien urapolkujen eriävyyttä voisi tiivistää vaikka näin: jos Brett Anderson tekisi nyt tämäntasoisen soololevyn, sitä pidettäisiin uskomattomana comebackina. Jarvisilta tämä on lievästi antiklimaattinen rutiinisuoritus.
Teksti: Niko Peltonen
Jarvis Cocker: Angela
Julkaistu 12.6.2009
