Tyrnävän
lahja maailmalle, Jolly Jumpers, on viime vuosina elänyt eräänlaista
kultakautta. Aktivoiduttuaan pitkän levytystauon jälkeen veteraaniyhtye
on saanut loistavat kritiikit niin Hometown Hi-Fistä (2004) kuin Mobile
Babylonista (2006). Tuntuu, että indieihmiset puhuvat Jolly Jumpersista
enemmän kuin koskaan ennen. Listatähtiä näistä jätkistä
ei tietenkään ikinä tule, mutta kai se arvostuskin motivoi
jatkamaan soittamista.
Hypetys on sitä paitsi paikallaan, sillä JJ tuntuu tosiaan olevan tyyppiesimerkki yhtyeestä, joka paranee vanhetessaan. Ruis (1999) hahmotti jo loistavalla tavalla sen tyylin, johon kypsä Jolly Jumpers pyrkii: americanaa, Nick Caven synkkyyttä, kansanperinteen verenmakuista pimeää puolta, outoja uhkaavan-naivistisia, puolikielisiä lyriikoita. Vaikka bändin musiikki ei ole enää pitkiin aikoihin, jos koskaan, tuonut mieleen Lucky Luken sarkastista ratsua, tietty sarjakuvamainen meininki sen tekemisiä on kyllä leimannut. Pitkälti tämä johtuu tietty teksteistä, joissa vilahtelee jatkuvasti preerioiden, sikomoripuiden ja meskaliinin tapaisia kliseitä. Yhtye tiedostaa kyllä asian itsekin, eihän se muuten viittaisi uutukaisensa nimessä ja kansissa itseensä Mustaannaamioon.
Hometown Hi-Fi ja Mobile Babylon olivat melko erilaisia levyjä bändin nykytyylin sisällä. Ensimmäinen polveili luonnosmaisista, minimalistisista kappaleista ”Catskills Crashin” minuutteja jatkuvaan ulvovien kitaroiden kaksintaisteluun. Jälkimmäinen taas koostui kompakteista, vitun hyvistä perusbiiseistä, joita vain maustettiin itkuvirsi-samplejen tapaisilla jokerielementeillä. Luulen juuri Mobile Babylonin toimineen monelle luontevana johdatuksena Jolly Jumpersin maailmaan, eikä näillä ihmisillä ole syytä pettyä nytkään. Fantom Zone jatkaa aika lailla samaa linjaa, ehkä aavistuksen verran arvaamattomampana ja rönsyilevämpänä.
Jolly Jumpersia on kutsuttu Suomen tärkeimmäksi tai jopa ainoaksi americana-yhtyeeksi, ja tällä levyllä bändi tuntuu tietoisesti eksyneen syvemmälle myyttiseen Amerikkaan kuin koskaan ennen. Yleensähän tyrnäväläisen maaliskuisen pellon mutavelli on tuntunut levyjen ilmapiirissä siinä missä preeriat kaktuksineen. Nyt albumi aloitetaan ”The Number” -biisin introssa kuultavalla jäljitelmällä kahlejengin työlaulusta. Kappale on tyypillinen JJ-avausbiisi, varovaisen uhkaava ja vähäeleinen johdanto. Sitten päästäänkin jo intensiiviseen ”Please, Don't Drag Me Downiin”, joka on kiekon parhaimmistoa. Siitä alkaa monen kappaleen lähes virheetön putki. Iskevä sävellys seuraa toistaan, Petri Hannuksen ainutlaatuinen, tumman karhea ääni luo tiheää tunnelmaa yhtyeen koristellessa avaraa äänikuvaa leijailevilla kitarasoundeilla, banjolla, pedal steelillä, jouhikolla ja millä milloinkin. Esimerkiksi folkmaisen haikea ”Rhythm Of Fear” ja kevyesti laukkaavalla kompilla etenevä, kivierämaan laajuutta henkivä ”Yesterday Tomorrow” ovat oivia todisteita siitä huolellisuudesta ja mielikuvituksesta, joilla tätä musiikkia tehdään. ”I Feel Power” ja ”Colorado” taas ovat yksinkertaista, mutta toimivaa runttausta, jossa huikeasti yhteen soittavan bändin dynamiikka pääsee loistamaan.
Loppua kohti ote vähän herpaantuu. ”Saturday Nightmare” junnaa ja kirskuu hypnoottisuutta tavoitellen, mutta on JJ:n mittapuulla vähän tylsä. ”Fat King Mescaline” taas heittäytyy suorastaan jazzahtavaksi pikkutuntien bluesiksi levyn tuottajan Jürgen Hendlmeierin urkujen vetämänä, mutta ei ihan tavoita nimen henkimää psykedeelistä kauhutunnelmaa. ”Silver Ring” on tunnelmallinen kansanballadimuunnelma ja ”I'll Keep To This” päättää levyn poikkeuksellisen seesteisissä merkeissä.
Sanoitusten merkitys JJ:n musiikissa on aina ollut viitteellinen. Tällä kiekolla on ehkä keskimääräistä vähemmän outoja ajatuksia herättäviä fraaseja ja keskimääräistä enemmän americanan peruskliseitä. Tietysti Hailuoto ja Tyrnävä mainitaan, mikä englanninkielellä laulettaessa kuulostaa aina hauskalta. Lähes sataprosenttinen huomio on kuitenkin itse musiikissa, oikeastaan aiempia levyjä enemmän tulee panneeksi merkille bändin soitannollisen ja sovituksellisen tason siinä missä aiemmin on tullut marjasteltua sitä Tyrnävä-Arizona -yhdistelmän eksotiikkaa.
Jolly Jumpers on luontevaa rinnastaa 22-Pistepirkkoon, mutta aivan eri teillehän bändit ovat samankaltaisista lähtökohdista kulkeutuneet. Kenties kyse on niinkin simppelistä seikasta kuin laulajan äänialasta. P-K Keränen taipuu nasaaleineen naivistiseen garageen ja poppiin, kun taas Petri Hannuksen kähinää on helppo käyttää salaperäisen, synkkätunnelmaisen musiikin tekemiseen. Jo vuosien ajan JJ on ollut huomattavasti kollegoitaan tasalaatuisempi ja kiinnostavampi orkesteri, vaikkei olekaan poukkoillut levyjen välillä tyylistä toiseen – tai ehkä juuri siksi. Jotkut osaavat yhden jutun niin suvereenisti, ettei täyskäännöstä kannata yrittää.
Vaikka Fantom Zone ei ole täydellinen Jolly Jumpers -levy eikä yhtyeen paras, se täyttää vaivatta useimmat odotukset. Meinasin ensin kirjoittaa, ettei bändin tuotantoon tutustumista ehkä kannata aloittaa tästä, mutta itse asiassa päinvastainen saattaakin olla totta. Moni ummikko tulisi pitämään Fantom Zonea perkeleen kiehtovana ja anteliaana löytönä. Jos sitten havaitsee saman bändin tehneen useita vähintään samalle tasolle yltäviä albumeita, niin tuskinpa siinä ainakaan petetyksi itseään tuntee.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Jolly
Jumpers @ MySpace
Julkaistu 28.10.2008
