Kantri
taitaa olla yksi kaikkien aikojen väärinymmärretyimmistä
musiikki-genreistä. Suurimmalle osalle kantriin vihkiytymättömistä
se merkitsee isoja stetson-hattuja, huonoa keskitien rockia, vastenmielistä
amerikkalaista patriotismia ja oikeistolaista kristinuskoa. Nykypäivän
amerikkalainen kantri on epäilemättä kaikkea tätä,
mutta jos vaikkapa rockin arvoa mittaisi tämän päivän
relevanssilla, ei sekään kovin vireältä näyttäisi.
Alunperin kantri oli ennen kaikkea Yhdysvaltojen eteläosan ja Appalakkien
vuoristoseutujen köyhien valkoisten kansanmusiikkia. Vuosien saatossa
se muuttui populaarimusiikiksi, mutta säilytti kuitenkin luonteensa ”valkoisen
miehen bluesina”. Kantrissa laulettiin arkipäivän huolista
– sydänsuruista, köyhyydestä, yksinäisyydestä,
pettämisestä ja ryyppäämisestä, ja tietysti myös
näiden kääntöpuolena niistä lyhyistä juhlan
hetkistä, jotka tekevät elämisestä elämisen arvoista.
Parhaimmillaan kantrin piirissä syntyi 1900-luvun hienointa amerikkalaista
musiikkia. Sellaiset artistit, kuten Hank Williams, Carter Family, Patsy Cline,
Dolly Parton, Johnny Cash, Gram Parsons, Merle Haggard, Willie Nelson ja Kris
Kristofferson ovat vain joitain esimerkkejä artisteista, jotka ovat antaneet
kuolemattoman panoksen amerikkalaiselle musiikkiperinteelle.
Nykypäivänä kantri on USA:ssa suositumpaa kuin koskaan, mutta samalla se on muuttunut niin paljon, ettei sitä enää tahdo tunnistaa samaksi tyyliksi, jota se aikaisemmin oli. On tietysti luonnollista, että musiikkityyli kehittyy, mutta kantri tuntuu imevän nykyään vaikutteita vain ja ainoastaan pop-musiikin mauttomimmista ja taiteellisesti epätyydyttävimmistä piirteistä. Niinpä se on 1980-luvulta lähtien ottanut vaikutteita lähinnä pöyhkeästä keskitien stadionrockista, aikuispopista ja softrockista. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla valtavirran kantrin suurimpia nimiä ovat radiopoppia tahkova tyypillisen uskonnollinen ja isänmaallinen American Idols -voittaja Carrie Underwood ja neitseellisen imagon omaava teinipoppari Taylor Swift. Kantria näistä artisteista tekee lähinnä satunnainen pedal steel -kitaran tai banjon käyttö heidän kappaleissaan. Vaikka kummassakin kappaleessa on uskonnollista sisältöä Carter Familyn toismaailmallista No Depression in Heavenia (1936) ja Underwoodin karmivaa Jesus, Take The Wheeliä (2005) ei oikein voi edes verrata keskenään.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että parhaat kantrilevyt syntyvät sellaisten artistien käsittelyssä, jotka eivät itseasiassa ole kantriartisteja laisinkaan. Tämä pitää paikkansa myös John Doen kohdalla, joka aloitti musiikillisen uransa 70-luvun lopulla loistavassa losangelesilaisessa X-yhtyeessä. X julkaisi joitakin hienoimpia koskaan tehtyjä punk ja rock -levyjä (Los Angeles (1980), Wild Gift (1981), Under The Big Black Sun (1982) ja More Fun in The New Wolrd (1983)), muttei koskaan saavuttanut ansaitsemaansa suosiota. Lopulta yhtye yritti tavoittaa suurempaa yleisöä kaupallisemmalla soundilla ja kadotti samalla oman luonteensa. Yhtye nilkutti kasassa vuoteen 1995 asti, mutta lopulta sen jäsenet päättivät erota ja siirtyä soolourille (2000-luvun puolivälissä se tosin teki pakollisen reunionin).
X:n laulaja/basisti/säveltäjä John Doe oli julkaissut ensimmäisen roots-henkisen soololevynsä Meet John Doe jo vuonna 1990. Hänen taiteellinen kehityksensä oli loogista jatkoa X:lle, jonka rockabilly-vaikutteinen punk oli kehittynyt jatkuvasti kohti perinnerockia ja olipa yhtye tehnyt salanimellä The Knitters täysiveristä kantria jo vuonna 1985 (näiden albumi Poor Little Critters on The Road oli tärkeä vaikute cowpunkin tapaisiin vaihtoehtokantrin esimuotoihin).
Vaikka kantri on aina kuulunut Doen tärkeisiin vaikutteisiin, ei hän ole tehnyt soolourallaan täysveristä kantrilevyä ennen nyt ilmestyvää tuoretta vaihtoehtokantriyhtye The Sadiesin kanssa äänitettyä albumiaan Country Club. Ryyppyillan kännisestä ideasta syntynyt levy sisältää paria poikkeusta lukuun ottamatta covereja 1960- ja 1970-lukujen klassisista kantrikappaleista. Mukana on I Still Miss Someonen ja Help Me Make It Through The Nightin tapaisia usein versioituja klassikkoja sekä vähemmän tunnettua, mutta vähintään yhtä vakuuttavaa materiaalia. Doe ja Sadies ovat toteuttaneet kappaleet tavalla, joka heijastelee mm. Merle Haggardin ja Buck Owensin suosituksi tekemää karua ja pelkistettyä bakersfield-tyyliä. Mukana on myös sävyjä 1960- ja 70-lukujen taitteen pehmeämmästä countrypolitan-soundista, joka paradoksaalisesti oli alunperin bakersfield-kantrin haastaja ja kilpailija.
Hyvänä esimerkkinä näiden laulujen erosta Underwoodin ja Swiftin tapaisiin pehmopoppareihin on alunperin Porter Wagonerin levyttämä ja Bill Andersonin kirjoittama pelkistetyn kylmäävä tarina pettämisestä ja kostosta, Cold Hard Facts of Life. Siinä mies päättää saapua matkoiltaan paria päivää sovittua aikaisemmin ja yllättää vaimonsa. Viinakaupassa mies kuulee tuntemattoman hepun ylpeilevän aikovansa hiukan "juhlia" naisen kanssa, jonka mies on reissussa. Kuinka ollakaan kertoja saa huomata seuraavansa muukalaisen autoa suoraan omaan kotipihaansa. Hän ottaa rohkaisuryyppyä ostamastaan kotiinpaluujuhliin tarkoitetusta viinipullosta ja suuntaa taloonsa veitsen kanssa. Lopulta sellisään viruva mies pohtii kohtaloaan vankilassa tai helvetissä, mutta toteaa kuitenkin voitonriemuisesti ainakin ”opettaneensa [vaimolleen ja tämän rakastajalle] pari juttua elämän karuista tosiasioista.” Doe laulaa kappaleen täydellisesti sen vaatimalla lähes huolettoman toteavalla tyylillä.
Cold Hard Facts of Life on kenties levyn paras kappale, mutta esimerkiksi levyn aloittava Stop the World and Let Me Out, edellä mainitut klassikot I Still Miss Someone ja Help Me Make It Through the Night tai vaikkapa tunnelmallinen The Night Life ja koskettava koti-ikävän ja epäonnistumisen kuvaus Detroit City (I Want to Go Home) eivät jää paljoa jälkeen. Hienoa on myös, ettei Doen ja hänen entisen X-aisaparinsa Exene Cervenkan kirjoittamalla It Just Dawned on Mella tai The Sadiesin Before I Wakella ole mitään syytä hävetä tässä klassikkoporukassa.
Country Clubin ainoa todellinen harha-askel on alunperin Merle Haggardin vuonna 1981 levyttämä kantrin punaniskaisempaa taantumuksellisuutta edustava Are The Good Times Really Over for Good. Doeta ja hänen laulukumppaniaan Kathleen Edwardsia täytyy kiittää ihastuttavan humoristisesta ja ilkikurisesta otteesta: kun Doe laulaa ”I wish Coke was still cola and a joint was a bad place to be”, Edwards kuuluu vaimeasti, mutta ponnekkaasti toteavan taustalta ”not me!” Valitettavasti mikään ei kuitenkaan pelasta säkeitä, kuten ”Before The Beatles and yesterday when a man could still work and still would.../ Before microwave ovens when a girl could still cook, and still would.”
Kokonaisuutena Country Club on kuitenkin hieno albumi. Ylivoimaisesti suurin osa sen 15 kappaleesta edustaa kantrimusiikkia parhaimmillaan – tunteellisena, elämän makuisena musiikkina, joka sopii niin sydänsuruiseen alakuloisuuteen kuin juhlien huippuhetkiinkin. Doen ja The Sadiesin laulu ja soitto ovat kauttaaltaan pelkistetyn juurevia, ja palvelevat ennen kaikkea kappaleita tavalla, joka kuuluu olennaisesti kantriin. Näin eri lähteistä noukituista lauluista on onnistuttu tekemään vaivattomasti soljuva kokonaisuus. Sopii toivoa, että tämä levy kantautuisi edes muutamiin niiden miljoonien korvista, jotka ostivat Taylor Swiftin Fearlessin ja kenties opettaisi heille muutaman karun tosiasian kantrimusiikin todellisesta luonteesta.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
John Doe & The Sadies @ MySpace
Julkaistu 6.5.2009
