Kuusi - Kastor: Lost Station

Kastor: Lost Station (Backstage Alliance, 2008)

Kastor ja hänen veljensä Polydeukes olivat antiikin Kreikan mytologiassa Zeuksen ja Ledan kaksospojat. Heistä Polydeukes oli kuolematon jumala, kun taas Kastor oli vain tavallinen kuolevainen. Lieneekö jonkinlainen vaatimattomuus johtanut Kastor-yhtyeen nimensä valintaan, vaiko kenties se että Polydeukes saattaisi olla amatöörimäisille rocktoimittajille lähes mahdoton tavattavaksi? Oli miten oli, nimi tuntuu sopivalta helsinkiläisyhtyeen debyyttialbumia Lost Station kuunnellessa. Levy on hyvin pätevän kuuloisteista melodista indie-rockia. Suorituksen kannalta tässä ei ole mitään vikaa, mutta kaikesta viehättävyydestään huolimatta homma jättää jokseenkin laimean maun.

Levyn avaava ”Too Much Alike” on oikein nätti delay-kitaroineen ja haikeine kertosäkeineen. Kappale on kovasti miellyttävä, mutta hieman hampaaton ja melodisesti ennalta-arvattava. Biisi ennakoi juuri sitä ongelmaa, joka vaivaa levyä loppuun asti. Kastorilta ei juurikaan löydy rohkeutta tehdä omaperäisiä ratkaisuja. Esimerkki: ”Melody I Hear In Your Heartbeatin” pelastaa tarttuva kertosäe, jolle lienee löytyvän radiosoittoa ainakin jollain Yle X:llä, mutta, mutta… kappaleessa on pohjalla ”diskohtava” komppi, mikä pitäisi hiljalleen kieltää lailla suomalaisilta indie-yhtyeiltä. Tää oli siis kova juttu noin viisi vuotta sitten. Samaan rikokseen syyllistytään ”King of the Modern Timesissa”, joka tuo valitettavasti mieleen taannoiset Rumba-kansikuvapojat Brightboyn.

Kyllä levyltä hyvääkin tavaraa löytyy. Erityisesti itseäni miellyttää kaunis slovari ”Lilac Mark” dEUS-vaikutteinen ”Illicit Karma”, sekä mahtipontisuutta tavoitteleva ”Stop Stop”, joka ei kyllä oikeastaan ole mahtipontinen, mutta sen ansiosta paljon parempi. Iso plussa myös banjon käytöstä, joka on kyllä nyt ja ikuisesti yksi maailman jaloimmista soittimista! Kertosäkeen syntsat ovat myös oikein kivat, vaikkakin ne tuovat turhan vahvasti mieleen Flaming Lipsin Soft Bulletinin. Muutenkin tämä levy tuntuu olleen aika selkeänä johtotähtenä yhtyeelle. Itse olen kuulevinani jo mainitun dEUSin lisäksi vaikutteita ainakin Mercury Reviltä, Polyphonic Spreeltä, Mewiltä ja hieman ylltätäen takavuosien kehuyhtyeeltä Magic Numbersilta.

Pieni kompastuskivi bändille ovat myös sinänsä pätevät, mutta aika mitäänsanomattomat sanoitukset. Liian usein kappaleiden metaforat kaikuvat tyhjää ja tyydytään monimieliseen riimittelyyn, joka loppujen lopuksi ei tarkoita oikeastaan yhtään mitään. Otetaan vaikka tällainen esimerkki levyn nimibiisistä: ”All the edgy shakes and tics/ Pointless turns and shifts/ Your parallels don’t exist/ As it all breaks down to this.” Hyviäkin oivalluksia toki löytyy, mutta melkein kaikki biisit ovat täynnä edellisen kaltaista melko lailla onttoa sanahelinää.

Lost Station ei missään nimessä ole huono levy, mutta sen sijaan luvattoman hampaaton ja turvallinen. Nuoren indie-yhtyeen tuotokselta olisi mielestäni lupa odottaa jonkinmoista röyhkeyttä ja riskinottoa, varsinkin kun levy-yhtiön kyylät ovat tuskin olleet kuumottamassa studion nurkassa. Tässä jäädään nyt vain sellaiselle miellyttävyyden asteelle, joka tuntuu valitettavan usein vaivaavan tämänkaltaisia suomalaisbändejä. Tällainen tavara ei enää ole millään tavalla haastavaa tai tuoretta, vaan nykyaikainen vastine takavuosien aikuisrock-yhtyeille. Kiteytetään ongelma nyt vaikka näin. Levyltä löytyy kappale jonka nimi on ”I Don’t Smoke That Shit”. Kannattaisi ehkä ensi kerralla kokeilla.

Teksti: Antti Vanhatalo

Linkit:

Kastor @ MySpace