Niin omituiselta
kuin se nyt tuntuukin, debyyttinsä Youth and Young Manhood (2003) aikoihin
Kings of Leon miellettiin vuosituhannen alun neogarage-buumin jatkajiksi.
Yhtyeen neljä Followill-nimistä nuorukaista – kolme veljestä
ja yksi serkku – esiintyivät kovin 70-lukulaisessa naamakarvoituksessa
ja kertoivat tarinoita lapsuudestaan kiertävän saarnaajaisän
matkassa. Musiikki oli imagoon sopivasti juurevaa rock’n’rollia,
jossa oli vaikutteita bluesista ja southern rockista.
Garagetrendi oli kuihtumaan päin jo 2003, joten ilman uusia temppuja Kings of Leon ei tietenkään olisi pysynyt pinnalla tähän asti. Muodonmuutos on silti ollut melkoinen. Nykyään bändissä soittaa nuorten tyttöjen idoleiksi kelpaavia siloposkia, ja soundi on moderni, iso, stadioneille kurkottava. Menneestä muistuttaa vain Caleb Followillin rouhea ääni. Eikä stadioneilta enää kovin kaukana ollakaan, sillä tämän neljännen albuminsa ja siltä julkaistun ”Sex On Fire” –menestyssinglen myötä Kings of Leon on suosituimpi kuin koskaan.
Jos pelkkään Sex On Fireen luottaa, saattaakin helposti huomata päätyneensä Only By The Nightin omistajaksi. Se kun on noita salavihkaa kalloon tarttuvia biisejä, joista ei sitten pääse koko loppuvuonna eroon. Se sykkii lähes hypnoottisen yksinkertaisesti mutta tehokkaasti, ja otsikkohokemasta riittää hupia baari-iltaan jos toiseenkin. Kerrassaan erinomainen esimerkki siitä, miten paras rockmusa voi joskus kurottaa hyvin lähelle naurettavuuden rajaa. Paljon huonommaksi ei jää kakkossingle ”Use Somebody”, joka saattaa ihan sävellyksenä olla parempikin, mutta ei yhtä riemastuttava, vaan arvattavampaa radioystävällistä semi-indietä.
Erinomaiselta albumilta vaaditaan kuitenkin hittien lisäksi myös jännittäviä kurotuksia jonnekin toisaalle. Tai ainakin yhtätoista vitun kovaa biisiä. Tässä piileekin Only By The Nightin ongelma, joka on tietysti klassinen. Koko albumin soittamisen sijaan tekisi mieli pyörittää muutamaa kappaletta repeatilla. Mainittujen lisäksi ”Crawl” edustaa sellaista pyhää yksinkertaisuutta, joka toimii. Loput kahdeksan ovat sitten muodollisesti pätevää, mutta hieman epäinnostavaa keskitien tarpomista. Ihan samaa kaavaa biisit eivät sentään toista: jossain soi slide-kitara, ”17” alkaa mahtipontisen melodisesti mutta jää sitten junnaamaan paikoilleen, ”I Want Youta” kannattelee tukeva uuden aallon basso. Mutta väliäkö tuolla, kun ei ole mukaansa tempaavia sävellyksiä eikä äänikuvassakaan mitään jalat alta vievää.
Eihän tämä paskaakaan musiikkia ole. Vaikka soundi sinänsä on hiottu ja säröttömän moderni, saattaa autotallimenneisyys kuulua siinä, että musiikin annetaan hengittää, sitä ei ole tukittu täyteen kaikkea. Jousisovitukset loistavat armeliaasti poissaolollaan. Kaikkea vain leimaa yleinen keskinkertaisuuden henki. Loppupuolella herää jo ajatus, että Kings of Leon on tämän päivän aikuisrockia. Vaaratonta, sisäsiistiä, monenlaisiin käyttötarkoituksiin sopivaa. Periaatteessa levyä voisi kuunnella yhtä hyvin panemisen kuin pohjien ottamisen taustalla, mutta en haluaisi tuntea ihmistä, joka käyttää sitä kumpaankaan tarkoitukseen.
Mikä pahinta, albumikontekstissa se Sex On Firekin alkaa kuulostaa aavistuksen lattealta.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Kings of Leon @ MySpace
Julkaistu 20.12.2008
