Viime
vuodet eivät ole olleet valtavirtaisen suomenkielisen rockin kulta-aikaa:
kenttää ovat hallinneet masentavat iskelmähevarit, epätoivoiset
kopiot takavuosien suosikeista ja laskelmoivat Radio Nova –tyrkyt. Valoa
saattaa kuitenkin olla näkyvissä. Kiinnostavampia tämän
alan yrittäjiä on taas alkanut ilmaantua, vaikka näiden joukosta
ei ole vielä löytynytkään jalometallimenestyksiä.
Taustaltaan nämä uusimmat suomirokkarit ovat monenkirjavia, mistä Samae Koskinen on hyvä esimerkki. Pitkään mies tunnettiin hissuttelevaa britti-indietä esittävästä Sister Flo –yhtyeestä, jota kenellekään ei tulisi mieleen haukkua suomirockiksi. Sooloartistina hän debytoi vuonna 2006 Vol 1. –albumilla, joka miellettiin lähinnä tuolloisen pienen singer-songwriter –aallon edustajaksi, vaikka Samae tilasikin sanoituksensa nuoren polven runoilijoilta.
Tuolta levyltä löytyi myös pikkuhitti ”Hän asuu näillä kulmilla”, jonka tekstistä puolestaan vastasi Kauko Röyhkä. Sittemmin Samae päätyi Röyhkän ja Riku Mattilan basistiksi. Mattilahan oli tuottanut niin Sister Flota kuin Samaen esikoissoolonkin ja on mukana myös nyt ilmestyneellä Elossa-albumilla. Niin on Röyhkäkin, joka on auttanut Koskista pukemaan mielessä liikkuneen tarinan konkreettisiksi sanoiksi.
Elossa tosiaan on tarinallinen teema-albumi, ainakin periaatteessa varsin kunnianhimoinen sellainen. Se kertoo yhden perjantai-illan tapahtumista suomalaisessa kaupungissa useiden hahmojen näkökulmasta. Tällainen pyrkimys on erittäin kunnioitettava, mutta toisaalta ei tarvitse hirveästi ihmetellä, miksi moista on yritetty harvoin varsinkaan melodisessa poprockissa, jota Elossakin ytimeltään on. Miten yhdistää hyvin kirjallinen perusidea kompaktin mittaisiin biiseihin, joiden pitäisi toimia omillaan? Tähän ei Samaekaan ole keksinyt mielekästä vastausta. Kompromisseja on tehty niin paljon, että niistä kärsivät sekä tekstit että musiikki.
Tämä on erityisen turhauttavaa siksi, että jossain albumin uumenissa piileksii erittäinkin varteenotettava rocklevy. Vaikka varsinaisia sävellyksellisiä mestariteoksia ei mukana ole, monet melodiakulut ja sovitusratkaisut toimivat kiitettävästi. Elossa-levyllä ei olla rajoituttu puisevaan perussoundiin, vaan vaihtelua löytyy. Ujeltavat syntikat, happokitarat, Beach Boys –harmoniat ja eeppiset balladitunnelmat pitävät mielenkiinnon yllä. Samaen perusnössömäinen, lähes liioitellun hauras laulu tuskin tulee vetoamaan Kotiteollisuuden kuuntelijoihin, mutta parhaimmillaan miehen ääni kyllä onnistuu nostamaan musiikin niin yleviin korkeuksiin kuin oletettavasti on haluttukin. Kyllähän tämä on korkeatasoista soitantoa, jossa ei ole jälkeäkään suomirockin perusnolouksista.
Biisit on kuitenkin jouduttu puristamaan niin tiukkaan muottiin, etteivät ne nouse itsenäisiksi kokonaisuuksiksi. Eikä sanoituksista ole paljoakaan hyvää sanottavaa. Levyn nimestä huolimatta sillä esiintyvät henkilöt eivät herää henkiin oikein missään vaiheessa: Koskinen ja Röyhkä tuntuvat tyytyneen tarinan luonnokseen ja antautuneen sen haasteen edessä, että tarina pitäisi myös kertoa jotenkin kiinnostavalla tavalla. Tekstit ovat täynnä sietämättömiä banaliteetteja, jotka tuovat vahvasti mieleen Röyhkän oman tuotannon laiskimman äärilaidan. Esimerkiksi tarinan naispäähenkilön luonnekuvaa piirretään näin: ”Mä olen aika fiksu ja hyvännäköinen / tyyliltäni olen neoklassinen / Mä en ole enää lapsi / ja monet katselee mua / Mä tiedän et ne haluaa mua.”
Mukaan ujutetaan aivan yhdentekeviksi jääviä kliseisiä sivuhahmoja, kuten kappaleessa ”Vanha mies parvekkeella”. Tarinaan ei synny jännitettä, koska tekstit haahuilevat epämääräisesti siellä ja täällä: sitten yhtäkkiä kuulijan pitäisi päästä mukaan dramaattiseen nostatukseen tuhoisasta yökerhopalosta kertovan ”27”-biisin myötä. Ja traagisten tapahtumien jälkeen kuullaan tietysti seesteinen päätösraita nimeltä ”Kaiken pitää aina jatkua”.
Juuri ”27” on hyvä esimerkki siitä, miten musiikillisesti toimiva biisi on kahlittu niin tiukasti osaksi ontuvaa kokonaisuutta, ettei sitä ole mitään mieltä kuunnella erikseen. Omilla jaloillaan seisovia lauluja on vain muutama, ja ne ovat levyn kepeämmästä päästä. Rokkaava avausbiisi ”Perjantai” tavoittaa hyvin ekstaattisen viikonlopun avaustunnelman ja on potentiaalinen kesähitti. ”Hevonen”-singlestä voi olla monta mieltä – kuunnellessani levyä ensi kertaa tyttöystäväni määritteli sen sanoin ”Radio Rock meets lastenlaulut” – mutta biisin hämmentävä sekoitus laukkakomppia, sankarihevisooloilua ja naivismia ainakin erottuu joukosta. ”Saa haluta” on ehkä ajateltu levyn viileän elektroniseksi klubipalaksi, mutta minulle sen syntikkasoundi tuo häiritsevästi mieleen Ace of Basen ”All That She Wantsin”. Siitä huolimatta biisi toimii.
Kokonaisuutena Elossa on hyvin epätasainen, omista tavoitteistaan räikeästi jäävä levy, jossa on silti jotain hyvääkin. Tuskin se tekee Samaesta rocktähteä, mutta on sitä turhempaakin materiaalia cd:lle prässätty.
Omassa tajunnassani levyn rinnakkaisteokseksi on noussut Olavi Uusivirran
vajaan vuoden 
takainen
kolmosalbumi Minä olen hullu, lähinnä siksi että tulin
hankkineeksi lätyt samoihin aikoihin ja olen kuunnellut niitä pitkälti
vuorotellen. Kieltämättä kiekkojen yhtäläisyydet
rajoittuvat siihen, että Uusivirtakin on tehnyt melodista, suomenkielistä
rockia hieman keskivertoa kunnianhimoisemmalla otteella. Tämän laulaja-näyttelijä-juontaja-kekkeruusin
musiikillinen vaikutepaletti paikantuu yhä vahvemmin 80-luvulle, eritoten
The Curen popimpiin levyihin. Useimmilla Minä olen hullun raidoilla kitarat
helisevät hyvin tunnistettavalla tavalla. Ja vaikka Uusivirta ei laulakaan
27 ihmistä tappavista tulipaloista, kokonaisuutena Minä olen hullu
on Samaen levyyn verrattuna aika alakuloinen kokonaisuus.
Goottipoppareiden ohella Olavi lienee kuunnellut ainakin nuorempana sellaista kotimaista musiikkia, jota älykköpojilla on perinteisesti ollut tapana kuunnella. Hänen romanttis-runollinen mielenmaisemansa muistuttaa kaikkein eniten Don Huonojen tuotantoa, joskin Olavilta onneksi puuttuu lähes kokonaan tuo Kalle Aholan hirvittävä, näsäviisas omahyväisyys. Ei Olavikaan ole brassailusta vapaa – biisien nimiä napsitaan vapaalla kädellä niin kotimaisen kuin kansainvälisen kirjallisuuden klassikoista (”Löysäläisen laulu”, ”Huomenna hän tulee”). Ensin mainittu kappale avaa levyn aika pahaenteisesti samannimisen Eino Leinon runon usein siteeratulla säkeellä kirjattomasta ja karjattomasta miehestä, mutta niin vain sekin onnistuu komeassa c-osassaan nousemaan plagioinnin yläpuolelle, uhmakkaan ja omannäköisen elämäntahdon julistukseksi. Samanlaista eeppis-melankolista poppia tarjoaa myös tekstiltään hieman epämääräinen, mutta sävelmänä mahtava ”Sunnuntailapsi”. Radiohitti ”Ukonlintu ja virvaliekki” toimii niin ikään biisinä, vaikka lipeääkin jo aika pahasti ällöromantiikan puolelle.
Välillä Uusivirta koittaa myös rokata. Nimibiisin hieman vaivaannuttava hevijyräys ei ainakaan parane lukiofilosofisesta tekstistä. ”Salmisaaren Salome” sen sijaan kulkee niin maukkaasti post punkahtavan säröbassoriffin varassa, että kohtalokas nainen –kliseet voi antaa lähestulkoon anteeksi.
Minä olen hullu sisältää kosolti korniuksia, ja tympeimmät suomirockin melodiset kliseet tahtovat nostaa päätään siellä täällä, mutta kuuntelisiko sitä silti mieluummin kuin Samaen levyä? Vähän siltä tuntuu. Tämä voi johtua vain siitä, ettei Uusivirta yritä liikaa eikä olla mitään muuta kuin on. Elossa-tyyppiseen albumiin kohdistaa helposti liiankin suuret odotukset ja tulee unohtaneeksi, ettei Suomen kokoisessa maassa neroja niin kovin viljalti ole.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit:
Julkaistu 17.2.2009
