Kuusi - King of All the Animals: Paper Beats Rock

Onhan herrojen joissain kappaleissa ollut ihan melodista otetta, mutta viimeistään bändin tyhjänpäiväisyyden takia on aidosti vaikea kuvitella, että Tigerbombs voisi oikeasti olla kenenkään suosikkiyhtye. Mitä sitä sitten pitäisi ajatella siitä, että yhtyeen kitaristi/biisintekijä Pepe Trouble on tehnyt soololevyn?

Ensimmäinen ajatus on tietysti se, että kenelle tämä on tehty? Jos hra Troublen emobändikään ei varsinaisesti sytytä listoja tuleen, niin entäs sitten miehen soololevy? Tämä lätty saattaa itse asiassa menestyä hiukkasen paremmin kuin Tigerbombsin tekeleet. Erikoisuutta nimittäin tavoitellaan suuren maailman tyyliin nimekkäällä vierailijakaartilla. Tosin tämä pienen maailman vierailijakaarti ei kylläkään ole järin nimekäs. Laulajina toimivat oudolla tavalla Suomeen fiksautunut entinen The Adverts -legenda T.V. Smith, jokapaikanhöylä Samae Koskinen, Astrid Swan, Laurilan Janne Laurila, I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitanen, Brightboyn Antti Westman ja jengiä Pintandwefallista. Mukana on myös tyyppejä ihan ruotsinmaalta ja englesmannejakin (T.V.n lisäksi), joista en kyllä aika kovana musiikkitietäjänäkään ole koskaan kuullutkaan. Soittopuolesta vastaa tyyppejä Sister Flosta, Ristosta ja muista yllä mainituista yhtyeistä.

No mitäs tästä sotkusta on sitten syntynyt? Ainakin Paper Beats Rock on huomattavasti parempi kuin Tigerbombs, vaikka monelta osaa aika samanlaisilla musiikillisilla linjoilla liikutaankin. Jos Tigerbombsin juttu koostuu pitkälti hassuista uruista ja särökitaroista, niin jo soundien vaihtelu ja laajemman soitinarsenaalin tuominen kuvioihin tekee paljon.

Se, että laulajat ovat vierailevia artisteja, on hauska idea, mutta valitettavasti toteutus on jäänyt paikoitellen puolitiehen. Koska laulu on välillä miksattu levyllä kummallisen alas, on näitä kultakurkkuja vaikea erottaa musiikin seasta tai edes toisistaan. Tosin, jos haluaisin levylleni mukaan persoonallisia ja erottuvia laulajia, en välttämättä ottaisi sille mukaan Samae Koskista, Janne Laurilaa, Pasi Viitasta tai Antti Westmania. Kyllähän näiden heppujen vokaalit heidän omissa yhtyeissään ihan ok toimivat, mutta eivät he mitään uusia Antony Hegartyja ole. Tyyppiesimerkkinä voisi pitää ensimmäistä singleä Never Have I Ever, jossa Samae Koskisen laulu on epämääräistä, hädin tuskin kuuluvaa mutinaa. Samaisessa kappaleessa mainostetaan esiintyväksi myös ”Pintandwefall-yhtyeen tytöt”, mutta kuuntelijan täytyy kyllä höristää korviaan kipupisteeseen saakka, jotta erottaisi naisten laulun. Mutta ovat nämä laulajat toisaalta parempia kuin Tigerbombsin tyypit itse. T.V. Smith erottuu kuin se kuuluisa tikku paskasta laulamallaan Concrete Skyline -kappaleella.

Heikkouksistaan huolimatta Paper Beats Rock kuulostaa paikoitellen oikein hyvältä ja levyn orkesterisoittimilla ja koskettimilla koristeltu indie-, power- ja uuden aallon -pop toimii hienosti. Kaikenlaisia kivoja instrumentaalikoukkuja löytyy ja melodiat ovat enimmäkseen tarttuvia. Tosin ne eivät tunnu jostain syystä jäävän päähän useammankaan kuuntelukerran jälkeen. Parhaina paloina nousevat esiin vaskipuhaltimien koristelema aloituskappale Angels Fly Low, jossa The Rollstonsin Mikko Valon vokaalit toimivat erinomaisesti. Yllä mainitun Never Have I Everin jousikuviot ovat hienoja lauluongelmista huolimatta ja ruotsalaisen Forest and Crispian -yhtyeen Adam Hjertströmin kepeästi sjungaama I Dance My Night Away on hiukan ärsyttävällä tavalla tarttuva, mutta la-la-la-taustalauluista on vaikea olla pitämättä ja lauluharmoniat toimivat. Kappaleen tunnelma on sellaisella keväisen päiväkävelyn tavalla haaveilevan huoleton. Astrid Swan erottuu edukseen duettona Tapesin Jukka Salmisen kanssa tulkitussa Killing Fieldsissä, jonka surumielisempi tunnelma toimii erinomaisesti levyn puolivälissä. Heti tämän kappaleen jälkeen tuleva Crazy You ja The Cologne Beat ovat melko keskinkertaisia tekeleitä vaikka jälkimmäisen Ihmemies-tunnarilopetus nostaa hymyn kasvoille. Concrete Skyline ei ole kappaleena mikään maailman paras, mutta yllä mainittu T.V. Smithin laulusuoritus nostaa sen levyn loppupuolen huippukohdaksi, tosin korkeammallekin vokaalit olisi voinut miksata. T.V.:n räkäisempi (ja kyllä, punkimpi) laulu eroaa huomattavasti sitä ympäröivästä indie-pop nössöilystä. Viimeisessä kappaleessa The Snowflake Song laulusta vastaa sitten itse Jarkko ”Pepe Trouble” Heiniö ja taustaköörissä meuhkaa Paper Beats Rockin koko cast. Kiertävä kertosäe toimii, vaikkei biisi nyt ehkä ihan toivotun eeppisiin sfääreihin à la Hey Jude nousekaan.

Joten tällä kertaa eläinten kuningas selviää varovaisen positiivisin pistein, mutta ei tällä esityksellä vielä alan Amerikan mestareilta, kuten vaikkapa Flaming Lipsiltä yöunia viedä. Syvyyttä musiikissa ei tekstien tai tunnelman tasolla ole juuri lainkaan, mutta oikeassa mielentilassa ”pelkät” hyvät melodiat riittävät jo pitkälle.

Ps. Täytyy vielä loppuhuomautuksena sanoa, että olisi kannattanut käyttää levyn kantena nyt sisäkanteen jätettyä hauskaa piirrosta linnuista ja Jeesus/hippi -hahmosta, eikä nyt lätyn julkisivua koristelevaa kuvaa… niin mistä? Kuopasta nousevasta kivestä tehdystä paperinukesta? Jonka takana on lumihiutaleita ja planeettoja? Ei näin…

Teksti: Kimmo Vanhatalo

Linkit: King of All The Animals @ MySpace