Mark
Laneganista on kuin varkain tullut eräs 2000-luvun indie-jumalista. Miehen
läpimurtoyhtye Screaming Trees jäi aikanaan grunge-kuriositeetiksi
ja pahasti eräiden muiden Seattle-bändien varjoon, mutta senkin
arvostus on Laneganin soolouran aikana kohonnut eksponenttiin. Laneganin varsinaisesta
soolotuotannosta Bubblegum (2004) on mestarillinen, mutta ennen kaikkea hän
on ansainnut laakereita toimivilla kollaboraatioilla.
Tähän osastoon lukeutuu myös Laneganin panos Twilight Singers -yhtyeessä, jonka primus motor Greg Dulli taas ansaitsi ysärikannuksensa kriitikoiden kovasti jo aikanaan rakastamassa, mutta suuren yleisön huomiolta välttyneessä Afghan Whigsissä. Molemmilla herroilla on taustaa rankemmanpuoleisesta päihteidenkäytöstä ja ilmeisen samanlaisia musiikillisia mieltymyksiä. Persoonina he ovat sopivasti erilaisia: Dulli ekstrovertti hedonistinen rocktähti, Lanegan juro murahtelija ja legendaarisen vaikea haastateltava. Tätä perusasetelmaa heijastelevat jo miesten laulutyylitkin: Dullin vetäessä intohimoisella rokkitenorilla tyytyy Lanegan mörisemään miehekkäästi.
Täydellinen duohan siitä syntyy, ja sellainen lanseerattiinkin laajempaan julkisuuteen keväällä, jolloin ilmestyi The Gutter Twinsin debyyttialbumi Saturnalia. Jos artistinimi onkin halvahko väännös Jaggerin ja Richardsin ammoisesta Glimmer Twins -kutsumanimestä, ja albumin otsikko viittaus muinaisroomalaiseen dekadenssiin, niin onneksi elokuun alussa Tavastialle saapuvan kaksikon musiikki on sentään luontevan oloista, falskiudesta vapaata.
Saturnalialla soittaa kokonainen rockbändi monin paikoin koskettimilla ja jousisoittimilla höystettynä, mutta valokeila on luonnollisesti levyn kahdessa päätähdessä. Biisikrediittien perusteella Dulli on kantanut aavistuksen enemmän vastuuta, ja hän myös huolehtii useimpien kappaleiden lead-vokaaleista Laneganin tyytyessä vetämään harmonioita. Lisäksi Greg on soitellut moninaisia instrumentteja siinä missä Markilla on pelkkiä vokaalikrediittejä. Ei liene aivan valheellista kutsua tätä ennen kaikkea Dullin levyksi, vaikka Laneganin spirituaalista panosta onkin ulkopuolisen mahdoton arvioida.
Teorian puolesta puhuu myös levyn tyyli. Gutter Twinsin sielukkaalla mutta äänekkäällä rockilla on ilmeiset yhtymäkohtansa Afghan Whigsin myöhäistuotantoon. Kiekko sopii mainiosti esim. Black Loven (1996) pariksi. Dullin äänessä on kosolti valkoisen miehen soulia, ja koskettimet tuovat mukaan jopa gospelin sävyjä. Sanoituksissakin riittää synnintuntoa jos kohta myös maallisempia aiheita.
Toki Saturnaliaa leimaavat myös säröiset kitarat ja sen tyylinen kohtalokas synkistely, joka assosioituu enemmänkin Nick Caven ja vastaavien suuntaan. Albumi on toimiva yhdistelmä mustia ja valkoisia vaikutteita. Mielenmaisema on sitä myyttistä syvää etelää, jota on niin paljon hyödynnetty amerikkalaisessa tai amerikkalaishenkisessä indierockissa. Tätä alleviivataan levynkansien Anton Corbijn goes white trash -tyylilläkin.
Gutter Twinsin suurin ongelma onkin tietty kliseisyys: onhan tämä nähty ja koettu. Onneksi kaksikolla on kuitenkin tarjota myös erinomaisia biisejä. Tällaisia ovat esim. kiihkeä avausraita The Stations sekä voimariffinen Idle Hands. Ehdotonta plussaa on annettava aina yhtä harvinaisesta ja toivottavasta ominaisuudesta: tunnelman paranemisesta loppua kohti. Kaikki kolme viimeistä biisiä ovat levyn parhaimmistoa, jännitteinen Bete Noire ehkä se kaikkein paras ja päätösraita Front Street niin ikään huikean tunnelmallinen. On todettava, että kaikki kärkiraidat edustavat levyn peruskaavaa, siinä missä akustisemmat palat jäävät väistämättä välitöiksi.
Saturnalialla ei maailmaa kaadeta eikä valloiteta, mutta omassa sinänsä ahtaassa lajityypissään se on tyylipuhdas suoritus.
Kuluneena
keväänä Mark Lanegan on ehtinyt myös julkaista toisen
albumillisen musiikkia entisen Belle & Sebastian -söpöliini
Isobel Campbellin kanssa. Ballad Of Broken Seas (2006) on uustraditionaalisen
musiikin ehdotonta kärkeä viime vuosilta, eikä Sunday At Devil
Dirt jää paljoakaan jälkeen. Näillä levyillä
Laneganin konkreettinen panos on jäänyt vähäiseksi, onhan
Campbell säveltänyt, sovittanut ja tuottanut koko hoidon ja Seattlen
mörkö käväissyt vain pikimmiltään laulamassa
omat osuutensa. Toisaalta on selvää, ettei kiekkoja olisi olemassa
ilman Lanegania.
Vaikka Campbellilla on pitkään ollut maine pikkunättinä folk-kujertajana, on hän viime vuosina osoittanut kiistatta omaavansa laajemman näkemyksen ja kosolti puhdasta musiikillista lahjakkuutta. Duolevyjen synkän dramaattinen tunnelma ei kuitenkaan toimisi ilman ”kaunotar ja hirviö” -asetelmaa, Laneganin miehekästä vokalisointia Campbellin henkäilyn rinnalla. Kiitettävästi Campbell on myös räätälöinyt sanoituksistaan kuvioon sopivia kertomuksia korventavasta himosta ja epäonnisesta rakkaudesta.
Sunday At Devil Dirtillä, päin vastoin kuin Gutter Twinsin levyllä, vokaalit on jätetty entistä enemmän Laneganin huoleksi, vaikka Campbell huokaileekin suurimman osan aikaa mukana ja vetää välillä soolonakin. Kaksikon äänet sointuvat hyvin yhteen, eivätkä tekstitkään ole perinteisen dueton vuoropuhelua vaan sopisivat kumman tahansa yksin laulettavaksikin. Valittamista tästä ratkaisusta ei siis ole.
Rockin myyttisessä maisemassa Campbellin ja Laneganin musiikki hahmottuu osaksi niin sanottua americanaa siinä missä Gutter Twinsinkin. Vaikka Ballad Of Broken Seasin kansilehdykän halpa motelli -kuvasto onkin vaihtunut porvarillisemman oloiseen interiööriin, viittaa Campbellin esiintyminen sinisissä farkuissa ja ruutupaidassa samaan suuntaan. Mutta varsinaisen rockin kanssa ei Sunday At Devil Dirtillä ole juurikaan tekemistä. Musiikin ilmiasu rakentuu akustisista kitaroista ja hienovaraisista jousisovituksista. Laulusolistit eivät korota ääntään, vaan pitäytyvät vähäeleisessä tunnelmoinnissa.
Edellä mainitsemani uustraditionaalisuus tarkoittaa tässä tapauksessa jotain varsin epämääräistä. Melodioissa on kyllä kaikuja angloamerikkalaisesta perinnemusiikista, mutta kantrin, folkin tai bluesin tapaisia genrejä ei lainailla suoraan. Ajoittain ollaan lähempänä klassisen amerikkalaisen viihdemusiikin tummasävyisempää laitaa. Lähinnä Laneganin lauluääni muistuttaa niin sanotusta synkistelyrockista, vaikka levyn kokonaisilme epäilemättä vetoaakin moniin sellaisen materiaalin ystäviin.
Sunday At Devil Dirt on kauttaaltaan sujuvaa kuunneltavaa, mutta herää todella eloon tiettyjen ässäbiisien aikana. Edgar Allan Poeta lainaileva The Raven sekä poikkeuksellisen hienosti kahta erilaista ääntä hyödyntävä Who Built The Road kuuluvat näihin. Eroottisempaa vastapainoa kaikelle synkkyydelle tarjoaa Come On Over (Turn Me On). Vastaavasti esimerkiksi pitkä ja kokeellisempi, lähes kenkiintuijotteluksi menevä Back Burner ei kunnon melodian puutteessa jaksa oikein kantaa.
Kritiikkiä tulee myös sanoituksista, jotka kyllä kuulostavat äkkiseltään hyviltä, mutta ovat sittenkin aika laimeaa rakkaussuhteiden jauhantaa. Juuri tässä suhteessa taso tuntuu kaksikon edellisestä lerpahtaneen. Näillä levyillä on silti paikkansa: voidaan suositella esimerkiksi Leonard Cohenin ystäville sekä niille, joiden suosikkilevy Nick Cavelta on The Boatman's Call.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit:
Julkaistu 25.7.2008
