Cover-levyt
ovat monesti melko ongelmallisia tapauksia. Sitten 60-luvun tulkinta on usein
jäänyt covereiden tekemisessä takasijalle ja lainakappalelevyt
saattavat olla joko tribuutteja artistien suosikeille ja esikuville, yrityksiä
päästä tuoreen yleisön suosioon tai novelty-estetiikkaan
nojaavia genre-hassutteluja. Useimmiten ne ovat kuitenkin välitöitä,
joilla artisti voi kerätä vähän rahaa säästöpossuunsa
niinä kuivina kausina, kun omia kappaleita ei tahdo syntyä. Vaikka
joskus cover-albumit ovatkin onnistuneita (kts. esim. Glen Campbellin These
Days tai Matthew Sweetin ja Susanna Hoffsin Under The Covers Vol. 1), niitä
on kuitenkaan turha etsiä rockin klassikkolevyjen joukosta. Tätä
taustaa vasten ei paljon naurata, kun oma suosikkibändi tai -lauluntekijä
ilmoittaa seuraavaksi tekevänsä kokonaisen pitkäsoitollisen
lainatavaraa.
Coverit eivät tietenkään ole Evan Dandolle ja The Lemonheadsille mitään käymätöntä korpimaata. Monet yhtyeen tunnetuimmista hiteistä mm. Mrs. Robinson, Luka ja Into Your Arms ovat olleet lainakappaleita ja yhtä monet Dandon biisinkirjoittajakaverien luomuksia (Outdoor Type, If I Could Talk I'd Tell You, Hard Drive, Become the Enemy). Oli lähde mikä tahansa, kappale on aina kuulostanut Lemonheadsilta. Lainakappaleiden tekeminen on siis Dandolla hallussa, mutta kuitenkin päätös tehdä niitä kokonainen levyllinen tuntuu oudolta yhdeltä sukupolvensa parhaista biisinkirjoittajista.
Dandon kasari- ja ysäri-alternative-kollegan, Butthole Surfersista muistetun, Gibby Hayesin tuottama Varshons onkin varsin ongelmallinen tapaus. Se nimittäin kuulostaa paikoitellen huolestuttavan vähän Lemonheadsilta.
Räikein esimerkki tästä on Dirty Robot, jonka elektrodiskolla ei ole mitään tekemistä Lemonheadsin kanssa. Dandon ääntä ei edes (ainakaan käsittelemättömänä) kappaleella kuulla, vaan vokaaleista vastaa melko mitäänsanomattomaan tapaan supermalli Kate Moss. Sovituskin on otettu käytännössä suoraan hollantilaisen Arling & Cameronin alkuperäisestä. Lopputuloksena on paljon originaalia (joka ei rehellisyyden nimissä mikään kuolematon klassikko ole sekään) huonompi veto, joka ansaitsee kyseenalaisen kunnian olla yksi surkeimmista Lemonheadsin julkaisemista kappaleista.
Varshonsin alussa toivoa kuitenkin vielä on, sillä levyn aloittavat kolme kappaletta ovat sen parhaat. Dando on ennenkin coveroinut Gram Parsonsia, eikä tälläkään kertaa mennä metsään. Vaihtoehtokantrilegendan demokokoelmalta poimittu folkahtava I Just Can't Take It Anymore taipuu luontevasti ja hienosti The Byrds -tyyliseksi heliseväksi folkrockiksi. Wiren Fragilesta Dando puolestaan tekee akustisen version, joka korostaa hienosti kappaleen sanojen herkkyyttä.
Varshonsin paras kappale tulee kuitenkin yllättävältä taholta. Keikoillaan alastomana örveltänyt, itseään viillellyt sekä ulostettaan syönyt ja päälleen hieronut törkypunklegenda G. G. Allin (ristimänimeltään nimeltään, usko tai älä, Jesus Christ Allin) ei varsinaisesti ole tunnettu vahvasta kappalemateriaalistaan. Oikeastaan Allin on tunnettu kaikesta muusta paitsi musiikistaan, mutta miehen samalla tarttuva, liikuttava, surullinen ja sairas Layin' Up With Linda muuntautuu Dandon käsittelyssä iloisesti rullaavaksi kantripophelmeksi. Kappale sisältää toki järjetöntä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, jota Allin harjoitti tosielämässäkin, mutta on varmasti yksi hänen kesyimmistä biiseistään (satunnaisia biisinnimiä miehen uralta: Ass Fuckin', Butt Suckin', Cunt Lickin', Masturbation; Rape, Torture, Terminate & Fuck sekä Kill The Children, Save The Food) ja saattaisi olla jopa hitti, jollei se omaisi sellaisia säkeitä, kuten: ”Then one day I just got bored and killed her/ but she used to be fun.”
Valitettavasti Varshonsin parhaat kortit on näiden kappaleiden jälkeen pelattu. Townes Van Zandtin klassinen Waiting Around to Die on toki hieno biisi, mutta tuntuu hiukan tylsältä valinnalta edeltäjänsä jälkeen. Mitään erityisen kiinnostavaa Dando ei kappaleen kanssa tee. Tämän jälkeen levy vajoaa epämääräisen masentavaan suohon, joka ei paljon muistuta Lemonheadsia punkpoppaavimmalla parhaimmillaan, muttei myöskään sisällä mitään musiikillisia oivalluksia.
Randy Alvey & The Green Fuzin garage-artifakti Green Fuz, Sam Gopalin tablatunnelmointi Yesterlove ja FuckEmosiksi kutsutun tuntemattoman suuruuden mitätön New Mexico eivät oikein tunnu sopivan Dandolle ja kumppaneille. Vika ei edes ole välttämättä työstettävässä materiaalissa, vaan Dando ja Lemonheads esittävät kappaleet kuin olisivat krapulassa. Nousuhumalaisella innollahan tällainen levy tulisi tehdä, ei tylsistyneen toivottomassa mielentilassa, jolloin ainoa mielekäs aktiviteetti on katsoa Rokkarille morsianta tv:stä. Sekään ei auta, että Dando mörisee useat kappaleet hiukan absurdissa matalassa rekisterissä.
Loppujen lopuksi tunnelma nousee hiukan levyn parilla viimeisellä kappaleella, Leonard Cohenin Hey, That's No Way To Say Goodbyellä ja Christina Aguileran Beautifulilla, mutta hyppyri on liian matala, jotta päästäisiin kunnon ilmalentoon. Ensiksi mainittu on yhdentekevä ja jälkimmäisen kohdalla täytyy nolona tunnustaa, että kaikesta falskiudestaan huolimatta Aguileran alkuperäinen on parempi. Harmillista tässä on se, että Beautifulissa olisi ollut ainesta Mrs. Robinsonin tapaiseen crossover-hittiin, mutta yksiulotteinen ja vaisu akustinen versio ei vakuuta.
Lopputuloksena on unettava ja epämääräinen levy, josta on kovankaan yrityksen jälkeen vaikea pitää. Valitettavasti Varshonsin ainoaksi kyseenalaiseksi ansioksi lankeaa olla toistaiseksi huonoin Lemonheads-albumi. Hiukan ennen levyn ilmestymistä Dando vitsaili haastattelussa, että oli tehnyt levyn, jotta voisi käyttää ostamaansa maalausta sen kannessa. Nyt en ole enää niin varma, että se oli vitsi.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Evan Dando: Waiting Around To Die (Live @ NME Radio
Julkaistu 5.8.2009
