Kun
Liekin debyyttialbumi Magio ilmestyi vuonna 2001, se toi tuoreen raikkaan
tuulahduksen suomalaiseen rock-musiikkiin. Levyn tunnelmallinen indie-poppia,
folk-rockia, kevyttä progea ja jazzahtavia sävyjä yhdistelevä
soundi ja salaperäiset sanoitukset olivat tervetullut piristys aikana,
jolloin tuntui, ettei kotimaisella vaihtoehtomusiikilla ollut paljon annettavaa.
Yhtyeen johtohahmon Janne Kuuselan edellisen yhtyeen Karkkiautomaatin hajoaminen
oli ollut 1990-luvun suomalaisen rockin suuria tragedioita, varsinkin kun
yhtyeen kolmas levy Suudelmilla oli nostanut aiemmin vain paikoitellen taitojaan
väläytelleen kokoonpanon yhtäkkiä vaihtoehtomusiikin mestaruusliigaan.
Oli siis helpotus, kun mies palasi musiikkikentälle uuden entistä
hienomman yhtyeensä kanssa. Magio oli kenties hahmotelmamainen ja pelkistetty,
mutta siksi juuri kaunis ja poikkeuksellinen levy. Monet pitivät sitä
seurannutta Korppia vieläkin hienompana, mutta siirtyessään
kohti perinteisempää suomi-rock-ilmaisua, Liekki myös menetti
osan tehostaan.
Seuraavilla albumeillaan Rajan piirsin taa ja Kalliot leikkaa yhtyeen soundiin tuli mukaan yhä enemmän kikkailevia progressiivisia aineksia ja hard- ja heavy-rock-vaikutteisia kitarakuvioita, jotka haiskahtivat välillä tympeän ironisilta. Kuuselan tekstit muuttuivat Korpista lähtien entistä ohuemmiksi, kunnes lopulta niiden epämääräisestä vokaalirikkaiden sanojen ja luontokuvien toistelusta tuli yhtyeelle rampauttava klisee.
Hyönteisen, Liekin viidennen pitkäsoiton, oli ennakkotietojen mukaan tarkoitus esitellä yhtyeen herkempää puolta progeilevan Kalliot leikkaa -levyn jälkeen ja hyvä niin -- Liekin musiikki on aina toiminut sitä paremmin mitä vähemmän näsäviisasta kikkailua se sisältää. Edeltäjäänsä kepeämpi levy tämä varmasti onkin, mutta valitettavasti myös kaikki Liekin pahimmat heikkoudet on säilytetty mukaan: progejamittelu, joka ei varsinaisesti vie kappaleita mihinkään; epämääräisyydessään merkityksettömät sanoitukset ja flirttailu heavy-kitaroiden kanssa. Uusina huonoja puoliakin on saatu mukaan: Kuuselan laulutyyli on muuttunut Karkkiautomaatin hiukan lässyttävästä nössöilystä ja alkuaikojen Liekin herkkyydestä yliyrittäväksi ja maskuliinista venyttelyä suosivaksi. Välillä mies kuulosta juopuneelta. Pahinta on kuitenkin se, että Hyönteisen kappaleet eivät millään tahdo nousta entiselle tasolle. Jos näitä vertaa vaikkapa Magion kappaleisiin Aave, Francesca maalaa, Sulka tai Kulkija, ero on suorastaan pöyristyttävä.
Levyn aloittava Kantabaarin tytöt on sen parhaimmistoa, mikä on loppujen lopuksi melko huolestuttavaa; se kun ei ole mikään kummoinen kappale. Biisin tyylistä tulee hiukan mieleen Matthew Sweetin 90-luvun alun levytykset, jotka niin ikään ottivat mallia 70-luvun hard rock -pullistelusta. Liekin soitto-ote on kuitenkin liian kevyt ja haahuileva ja varsinkin tässä kappaleessa Kuuselan äänenkäyttö tökkii. Sweet kuuluu myös singlebiisissä Kauan, kauan sitten, joka muistuttaa Altered Beast -levyn Devil With Green Eyesia. Kappale esittelee sen puolen Liekistä mitä jää levyllä kaipaamaan: melodiaa, ilmavuutta ja haikeutta. Levyn onnistuneempaa puolta edustavat myös mukavasti kulkeva Kesäyö ja slovari Seilaan, seilaan, joka alkaa tosin jo lähennellä kiusallisen paljon iskelmäradio-tunnelmia. Kuitenkin näissä melodialtaan toimivimmissakin kappaleissa häiritsee jonkinlainen pinnallisuus ja hattaramainen merkityksettömyys. Pitkään aikaan harva on enää osannut sanoa, mistä Kuusela laulaa, mutta nyt melodiatkaan eivät pysty maalaamaan kuvia sanojen taustalle.
Hard-rock-törttöilyä edustaa Kesäheinää, joka liikkuu jo lähes sankarihevitunnelmissa. Kappale on ensimmäinen useista levyn biiseistä, jossa Kuusela kuulostaa välillä eriskummalliselta köyhän miehen David Bowielta. Juomisesta lauletaan; lieneekö sitä harjoitettu myös studiossa? Nuori poika vain kulkee ihan mukavasti Deep Purple -riffeineen -- toisella tavalla soitettuna ja laulettuna se voisi olla melkein Karkkiautomaatin kappale. Silti se kuulostaa hölmöine syntetisaattoripullisteluineen falskilta. Lopulta progeilu- ja hölmöilurock-linjalla mennään sen loogiseen päätökseen eli liian pitkälle: homma kulminoituu levyn pohjanoteeraukseen, Saparoniekkaan, jonka meininki muistuttaa keskiaikasävyineen ja ”miekka laulaa” -sanoituksineen jo huolestuttavan paljon Tenacious D:tä.
Vaikka suurimmilta osin liikutaan tutuissa kuvioissa, löytyypä levyltä pari irtiottoakin. Näistä huonosti sujuu Emilian reggae. Kappaleessa käydään kaikki musiikkityylin kliseet läpi lopun dub-maalailuja myöten ja karmealtahan se kuulostaa. Kaks vanhaa varista -kappaleen diskoilu tuntuu sopivan Liekille edes jollain tasolla, mutta vaikkapa Ville Leinonen on hoitanut samankaltaisen meiningin paremmin kotiin Hei!-levyllään. Hieman Smashing Pumpkinsin 1979:a muistuttavan kappaleen puheosuus menee jo naurettavan puolelle ja nyky-Liekin tyyliin sen viimeiset kaksi minuuttia tuhlataan turhaan kosketinsoitinjamitteluun.
Muutamasta kohtuullisen ansioituneesta kappaleesta huolimatta Hyönteinen on Liekin tapaiselta lahjakkaalta yhtyeeltä surkea suoritus -- mihinkään ei mennä, eikä mitään ei oikein sanota. Parhaimmillaan se on ihan kiva, huonommillaan ärsyttävä tai vain tylsä. Paikoitellen se kuulostaa niin onnettomalta, että on pakko kaivaa jo levyhyllyyn unohtunut Magio esiin. Onko musiikkimakuni voinut muuttua niin paljon? Ei kai tämä bändi näin huono ollut jo silloin? Ei, ollut, ei – Magio on yhä suomalaisen rockin mestariteoksia: mystinen, herkkä, kaunis, kekseliäs ja melodinen. Samaa ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa väkinäisestä, laimeasta ja sisällöltään köyhästä Hyönteisestä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Liekki @ MySpace
Julkaistu 24.9.2008
