Kuusi - Pariisin Kevät: Meteoriitti

Epäilemättä Meteoriitti-albumilla on paljon sellaista, joka saisi vannoutuneen Motörhead-miehen näkemään punaista. Ensinnäkin Tuunelan lauluääni, joka tuo mieleen Janne Kuuselan ajalta, jolloin hän oli vielä ”Jansku” ja bändin nimi Karkkiautomaatti. Toiseksikin raskaasti prosessoitu äänimaailma, jossa rock-instrumentit sekoittuvat syntikoihin ja ohjelmointiin siten, että niitä on hankala erottaa toisistaan. Listaan voisi vielä lisätä levyllä esiintyvien musikanttien taiteilijanimet: Tunesin lisäksi kuullaan mm. ”Mark Severalia” ja naispuolista laulajaa, joka jostain syystä haluaa tulla tunnetuksi nimellä Frank.

Levyn avaava nimiraita tuntuu ensin hieman omituiselta, ikään kuin laulua ei olisi vaivauduttu sovittamaan kunnolla melodiaan. Pian palaset alkavat loksahdella paikoilleen, biisi kuulostaa hyvältä ja samalla saadaan ensimakua siitä, mikä nostaa Pariisin Kevään tavanomaisimman popin yläpuolelle: kyky tehdä tarttuvia kappaleita, jotka eivät kuulosta nakit ja muusi -tyyppisiltä renkutuksilta. Sinkkuna julkaistu ”Pikku-Huopalahti” on myös mainio esimerkki tästä sävellyksellisestä ryhdikkyydestä, mutta sen teksti ärsyttää. ”Pikku-Huopalahden talot ovat niin kuin keksipaketteja” on avauksena kuin Ultra Brata pahimmillaan, vaikka ymmärtäisikin Tuunelan käyttävän kaupunginosaa vertauskuvana naurettavaan valoon asettuvalle pikkuporvarilliselle elämäntyylille (johon Pariisin Kevään kuuntelu muuten mainiosto soveltuisi, halusi Tuunela sitä eli ei).

Tarttuva kappale seuraa kuitenkin toistaan, ja kädet on pakko nostaa pystyyn viimeistään epätodennäköisesti nimetyn ”Pentti Holapan” myötä. Ei veteraanikäluokan homokirjailijallakaan ole tekstin aihemaailman kanssa paljoa tekemistä, mutta tällä kertaa sanoitusosasto kuitenkin toimii. Aluksi biisin tulkitsee kuvaukseksi hieman nihkeästi etenevästä viettely-yrityksestä, kunnes tulee ajatelleeksi, että tekstin ”sinä” onkin mallinukke! Ei huono veto. Kappaleen kertosäe taas nousee lähes taivaisiin, ja tuotanto on maltettu pitää ilmavana, mikä on suomalaisessa popissa nykyään valitettavan harvinaista.

Pentti Holappa on asemoitu levyn puolivälin tuntumaan, ja sen jälkeen on tyylillisten irtiottojen aika. Mainitun Frankin kanssa duetoitu ”Pyykkipäivä” on kuulas balladi, pienimuotoisena nettihittinä jo hyvän aikaa tunnettu ”Tuu rokkaa mun tanssilattiaa” taas heittää päälle garagepurkkadiskovaihteen. Biisi voisi musiikillisesti olla Electric Sixin hitti, mutta sanoitus ei ole noveltyä, vaan kaikessa simppeliydessäänkin keskimääräistä nokkelampi tanssiinkutsu. ”Kaikki voi muuttuu” yrittää hieman epäonnistunutta latinofunkkia, ja dramaattisen ”Riviera”-biisin kohdalla joutuu miettimään tahallisen ja tahattoman komiikan hämäriä rajoja. Voiko näin mahtipontisessa kertosäkeessä laulaa vakavissaan, että ”Sun piti mennä / mun oli jäätävä / Hakaniemen sillalla viima on jäätävä”?

Päätösraita ”Alkemisti” lyö lopullisesti luun kurkkuun. Kolmijakoinen kappale yhdistelee Frankin ranskaksi laulamaa elektrohaitari-chansonia Tuunelan hurmioituneeseen suomenkieliseen kertsiin. Kappaletta suositellaan kaikille niille tiskijukille, jotka haluavat saada puolet baarista kioskinsa luo kyselemään, mitä vittua tämä on.

Uskallusta ja kykyä ylilyönteihin ei Tuunelalta siis ainakaan puutu. Melodiavainua vielä vähemmän. Jos Meteoriitti-albumissa jokin sieppaa, niin sen kaikenkattava urbaanius, nokkeluus ja... mikä nyt on vastakohta vereslihalla olemiselle. Kyllä tätä levyä on Rumban kriitikon helppo rakastaa. Itse en ole vielä aivan varma, mutta myönnettäköön, että Meteoriitti on erinomaisen helppo laittaa soimaan. Nousuhumalassa varsinkin, mutta myös ihan muuten vaan. Eihän sellaisia levyjä maailmassa liikaa ole.

Teksti: Niko Peltonen

Linkit: Pariisin Kevät @ MySpace

Julkaistu 6.4.2008