Suurin osa Kuusen lukijoista on varmasti ainakin jonkin verran vihkiytynyt
rock-musiikin historiaan. Aloitetaanpa siis provosoivasti: unohtakaa kaikki
mitä olette lukeneet! Rockin historia, samalla tavalla kuin historiankirjoitus
yleensäkin, on kunnianarvoisa, mutta lähtökohtaisesti epätoivoinen
yritys yhdistää ristikkäisiä ja lomittaisia narratiiveja
jonkinlaiseksi yhtenäiseksi helposti ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.
Yhden massiivisen OIKEAN historian sijaan, on olemassa useita näkökulmia
ja perspektiivejä menneisyyteen. Juuri tämän vuoksi historiaa
onkin niin jännä tutkia. Ja tämä koskee tietysti myös
rockin historiaa.
Minun mielestäni mielenkiintoisinta on usein ollut se mitä on tapahtunut
tämän varsinaisen ”suuren tarinan” ulkopuolella. Historia
on aina voittajien kirjoittama, mutta rock-musiikki ei ole voittajien musiikkia!
Rock on päähän potkittujen mustien, pikkukaupunkien ainoiden
homojen, finniarpisten pilvenpolttajien ja vihaisten nuorten naisten musiikkia.
Tämä ei siis tarkoita etteikö suosittu musiikkia voisi olla
hyvää, mutta toisaalta kaikki hyvä ei läheskään
aina ole ollut suosittua. Ja tämän vuoksi Pulsen Midnight Cryin'
Time onkin niin loistava kokoelma.
Tälle kolmen CD:n boksille on koottu enimmäkseen amerikkalaisille
pienlevy-yhtiöille tehtyjä teiniangstikappaleita 50-luvun lopulta
ja 60-luvun alusta. Suurin osa artisteista on tuiki tuntemattomia. Mukana
on toki myös joidenkin (verraten) menestyneempien taiteilijoiden vähemmän
kuultuja levytyksiä (kuten Del Shannonin The Prom tai Link Wray &
His Raymenin The Shadow Knows). Boksin kansilehdessä mainostetaan jonkinlaista
”teen tearjerker”-genreä, mutta tosiasiassa kokoelma pysyy
koossa ainoastaan suhteellisen suppean ajallisen otantansa ansiosta. Mitä
genreen tulee, tarjolla on vähän kaikkea instrumentaalimusiikista
countryyn ja rockabillystä doo-wopiin. Levyiltä löytyy myös
useita ns. death disc -tyyppisä levytyksiä, jossa masennusta aiheuttaa
armaimman tai jonkun kiihkeästi ihaillun julkisuuden henkilön kuolema.
Varsinaisia teiniballadeja edustavat muun muassa Dee Clarkin You’re
Telling Our Secrets (“You’re telling our secrets to your new love/
how can you be so cruel?”), Freddie Northin yllättäen aika
tavalla Tindersticksiltä kuulostava Someday She’ll Come Along ja
Mickey Lee Lanen mestarillinen She Cried To Me, joka on kuorutettu puheosuuksilla,
joiden paatos saisi William Shatnerinkin punastumaan. Loistavimmillaan Midnight
Cryin’ Time on kuitenkin silloin kun ruuvit ovat reippaasti löysällä.
The Four Young Menin laulusolisti esimerkiksi kuulostaa psykoottiselta turvenuijalta,
joka on raahattu studioon jostain Syvän joen tietämiltä. You
Been Torturing Me-kappaleessa hän muun muassa fantasioi syöttävänsä
ilkeän tyttöystävänsä haille.
Yhtälailla kostonhimoinen on Tony Rossini, mikä kuulostaa hieman
hupaisalta ottaen huomioon että hän ei selvästikään
ole vielä käynyt läpi äänenmurrosta. Mutta naiset
iskevät takaisin! Robot Man -biisissä Jamie Horton on keksinyt oivan
ratkaisun miesongelmiinsa. Robottiäijä ei väitä vastaan,
tanssii vain Jamien kanssa ja lähtee treffeille seitsemänä
iltana viikossa. ”You can depend upon a robot love!” Käytännöllistä.
Täysin älyvapaaksi touhu menee kuolemaa käsittelevien biisien
kohdalla. Tommy Deen Three Starsissa spekuloidaan esimerkiksi lento-onnettomuudessa
kuolleen Ritchie Valensin haamun johdattavan eksyneitä teinejä oikeille
teille. Tony Casanovan (kuka näitä taiteilijanimiä keksii?)
The Grave svengaa kuin mateleva Cadillac öisillä kaduilla. Tony
ilmaisee riipaisevan epäuskonsa rakkaansa kuoleman suhteen ”I never
thought I’d see the day/ I’d see her face/ down in the grave.”
Mopo karkaa lopullisesti käsistä Jimmy Crossin I Want My Baby Backissa.
Cross kertoo paksulla etelän aksentilla tarinan auto-onnettomuudesta
Beatles-konsertin jälkeen. Jimmy ajaa autonsa tieltä ja hänen
tyttöystävänsä repeytyy kappaleiksi. Laulaja kaipaa tyttöään
niin paljon että lopulta kaivautuu hänen arkkuunsa (”baby,
I dig you sooo much”) sulkee kannen, ja laulun viimeinen kertosäe
onkin asianmukaisesti efektoitu siten, että se kuulostaa maan alta lauletulta.
Tällaista ei enää tehdä!
Ja juuri se tekeekin Midnight Cryin’ Timesta niin elähdyttävän
kuuntelukokemuksen. Boksi vie kuulijan ajalle, jolloin vähän tärähtäneen
kuulosteiset musikantit soittivat rockia vähintään yhtä
tärähtäneille teiniluimistelijoille, levyillä jotka oli
julkaissut paikallinen puulaaki, jonka liiketoiminta kattoi todennäköisesti
myös aikuisviihteen. Ja levyt oli aika varmasti tuottanut joku peräkylän
kaikukammiovisionääri jota tuli kutsua hänen (kuvitellulla)
sotilasarvollaan. Vai onko tämäkin vain sitä suurta tarinaa?
Oli tai ei, niin pistä tämä kokoelma bileissäsi soimaan
ja katso kuinka tyylikäs opiskelijakämppäsi muuttuu autenttiseksi
”high school hopiksi”. Varo kuitenkin stilettitappeluita!
Teksti: Antti Vanhatalo
Julkaistu 23.3.2008