Jos
rockmusiikin ystävät olisi pakko jakaa kahteen makukategoriaan,
perusteena voisi käyttää vaikkapa mieltymystä yksinkertaiseen
tai monimutkaiseen. Toiset löytävät edelleen autotallista sen,
mikä on kaikkein olennaisinta – toiset taas katsovat, että
rockiltakin tulee vaatia kurkottamista mutkikkaisiin konsepteihin, korkeaan
ajatuksen lentoon, musiikillisiin kiemuroihin.
Klassinen historiallinen murroskohta ajoitetaan usein sinne vuosiin 1976-77, jolloin punkin sanotaan ”tuhonneen” progen. Hienon teorian ainoa ongelma on, että mitään ratkaisevaa ei tapahtunutkaan. Tosin noista ajoista asti musasnobien ja kriitikoiden keskuudessa on vaikuttanut vahva jaos, joka omistautuu pyhän yksinkertaisuuden palvonnalle muodossa tai toisessa. Harvoin he vain ovat saaneet ns. suurta rockyleisöä puolelleen, kaikkein vähiten 2000-luvulla, jolloin on koettu hämmästyttävä uusmutkikkaan rockin renessanssi. Seuratessa jonkun Toolin tai System of a Downin myynnillisiä saavutuksia voi tulla siihen tulokseen, että mitä hankalampi moderni rockyhtye on, sitä kiihkeämmin sitä fanitetaan.
Noiden bändien tausta on kuitenkin vahvasti metallissa, ja juuri metallin ystävistä muodostuu niiden suosionkin kivijalka. Omalaatuisempi tapaus on Englannin Devonista ponnistava Muse-trio, joka on jo vuosikymmenen ajan kasvattanut tasaisesti suosiotaan ei-metallisella rocktaiteella ja hämmentävillä sanoituksellisilla konsepteilla. Vuoden 2006 Black Holes & Revelations saavutti jo ”eurooppalaisen platinalevyn” yli miljoonan myynnistä tällä mantereella, ja erityisen suositulta Muse tuntui näillä kulmilla, kun levyn singlebiisit soivat kyllästymiseen asti joka rokkibaarissa ja hittiradiokanavillakin.
Black Holes… olikin erinomainen rocklevy. Yhtye onnistui leikkaamaan aika ajoin tukahduttavaa mahtiponttaan ja laulaja-kitaristi Matt Bellamyn teatraalista paatosta simppelimmillä ja aika monipuolisilla biiseillä. Parhaimmillaan yhtye rokkasi tai suorastaan svengasi, kuten kierolla Supermassive Black Hole –singlellä. Vastapainoksi eepokset olivat niin kohtuuttoman eeppisiä, että niistäkin oli pakko tykätä.
Levytystauko venähti tällä kertaa yli kolmeen vuoteen: Muse-levyjä ei räkäistä kahdessa viikossa kasaan autotallin nurkassa. Yhtye kuuluu myös pohtineen nykyään niin suosittuja vaihtoehtoisia julkaisutapoja, kuten pelkkää digilatausta. Lopulta se on tyytynyt myymään The Resistancesta tavallisen version lisäksi usb-tikulle sijoitettua erikoispainosta. Tästä ei sen enempää…
Musen viides albumi on tietenkin kunnianhimoinen eepos, mutta tuo nyt on sama kuin sanoisi Bad Religionin tehneen melodisen punk-kiekon. On selvää, että Bellamy ja kumppanit ovat tietynlaisen ilmaisutyylin vankeja. Olennaisempaa on kysyä, voiko yhtye enää ylittää itseään ja hämmästyttää kuulijoitaan. Black Holesiin… asti rock-kansalta kenties kesti hahmottaa, mistä Musessa on kysymys. Jotenkin tuntuu, että viimeistään nyt se on kaikille selvää. The Resistance onkin ennen kaikkea täysin odotuksenmukainen albumi.
Se alkaa kahdella pauhaavalla taistelulaululla, joista The Uprising on jo lohkaistu menestyksekkääksi singleksi, ja nimiraita seuraa melko varmasti perässä. Biisit ovat Musea parhaasta päästä: tarttuvia, nostattavia ja dynaamisia. Nimikappaleen tykyttävä komppi saattaa vihjata light-versioon edellisen levyn Knights of Cydonia –teoksesta, mutta maalailevine koskettimineen ja hienoine kertosäkeineen kappale pärjää täysin omillaankin. Näiden ”perusbiisien” kautta Musen musiikillista ydintä lienee helpointa lähestyä. Trio on täysin mekaaninen, tuotettu rockbändi, huippuunsa rasvattu soittokone, josta ei virhenuottia lähde. Mustaa musiikkia ymmärtämättömille suomalaisille The Uprising toimii vaikka diskon lattialla. Syntetisaattorijutut ovat aiempaa enemmän pinnalla ja saavat touhun kuulostamaan epämääräisen retrofuturistiselta.
Tekstipuolella Bellamy taas hyökkää heti täysillä keskeisimpään tämänkertaiseen tematiikkaansa. Hän saarnaa hämmentävän kirkasotsaisesti ja suorasanaisesti ”niitä” vastaan, ”niitä”, jotka yrittävät kontrolloida ”meidän” ajatuksiamme ja tunteitamme. Mutta ”me” emme anna periksi, ja onhan meillä rakkaus, joka The Resistance –kappaleessa nostetaan pelastavaan rooliin, vastarinnan voimavaraksi.
Tästä laajennetaankin sitten Undisclosed Desires –biisin sivumerkityksistä vapaaseen lemmenlyriikkaan ja melko hämmentävään R&B –pastissiin. Oikeastaan rytmitausta ei edes kuulosta mustalta nykymusiikilta, vaan jonkun TLC:n 90-luvun lopun hiteiltä. Yllättävän tyylipuhtaasti yhtye tämänkin hoitaa, joskaan Bellamysta ei tunteellista huokailijaa saa tekemälläkään. Biisin ongelma on, että se jää pelkän tyyliharjoitelman tasolle: tämänkin me osaamme, katsokaa. On vaikea sanoa, tuleeko siitä hitti. Tuskin ainakaan perusfanien suosikki.
Kun satunnaisempi kuulija on näin saatu vieteltyä kiekon pariin, on aika progeilla. The Resistancen keskivaiheilla kuullaan moniosaisia biisirakenteita, Queenista muistuttavaa nostatusta (tietysti alkulähteeltä napattuine lauluharmonioineen), suoranaista köyhän miehen Wagneria sun muuta. Se Queen-biisi, United States of Eurasia, visioi jonkinlaista uutta kansojen yhteenliittymää, mutta 7-minuuttisesta biisistä ei kyllä ole moisen projektin taistelulauluksi. Hirvittävän taitavaa musiikkia tämäkin puoli Musesta edustaa, mutta jaksaako sitä kuunnella? Onton Guiding Lightin ja tempoilevan, sekavan Unnatural Selectionin kohdalla sama epäilys iskee vielä vahvempana.
Lopulta MK Ultra vapauttaa taas syntikkaujelluksen johdattamana suoraviivaisempaan melodisuuteen, vaikka onhan tämäkin biisi kuultu Musen tuotannossa monesti ennenkin. Hengähdystauko jää sitä paitsi lyhyeksi, sillä kokematta on vielä kolmiosainen, 13-minuuttinen Exogenesis: Symphony, jolla Bellamy antaa mielikuvituksensa sännätä täyteen laukkaan. Exogenesis nimittäin viittaa teoriaan, jonka mukaan inhimillinen elämä on saanut alkunsa Maapallon ulkopuolisista vieraista. Samoja vieraita haikaillaan nyt ihmiskunnan pelastukseksi, luvataan aloittaa alusta ja hoitaa homma tällä kertaa paremmin.
Epäilemättä Exogenesis on The Resistancen oleellisinta antia, kaikkien sen merkitysten tiivistymä, Bellamyn uran pääteos ja ties mitä. Ainakaan arvosteluaikataulun puitteissa siitä ei silti saa otetta. Palaset eivät loksahtele kohdalleen, aineksia on liikaa. Tämänkaltaisten ”sinfonioiden” soisi sisältävän elokuvasoundtrackien tapaan toistuvia melodisia aiheita, joiden ympärille muun sälän voi sitten punoa. Mutta Muse haluaa edetä pisteestä a pisteeseen b miljoonan mutkan kautta, ja tavallinen rocktyyppi putoaa jossain kaarteessa kyydistä.
Samalla paljastuu yhtyeen suurin heikkous: Muse ei ole vähääkään sympaattista musiikkia. Se liikkuu omissa sfääreissään, suorittaa itse itselleen asettamiaan haasteita. Se saattaa herättää kunnioitusta, mutta rakkautta se herättänee vain niissä yksilöissä, jotka rakastuvat myös tietokonepelien hahmoihin. Tämä on ehkä ilkeästi sanottu, mutta tottakin se on.
The Resistance on kauttaaltaan onnistunut levy, mutta ainoastaan kahden ensimmäisen biisinsä verran se jaksaa vedota arvostelijaan. Kaiken, mitä Muse tuntui edellisellä albumillaan oppineen maallistumisen hyvistä puolista, se näyttää nyt unohtaneen. Loogista yhtyeen olisi tässä vaiheessa kadota tähtilaivamatkalle lähimpään asumiskelpoisia planeettoja sisältävään aurinkokuntaan, mutta valitettavasti se vain palannee kolmen vuoden kuluttua uuden eepoksen kanssa. Ennustan, että Muse tekee tuolloin CMX:t ja tarjoilee meille yhden albuminmittaisen biisin kolmessa eri rahastusformaatissa.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 24.9.2009
