Helmi-levyt jatkaa uustraditionalismiin painottuvalla linjallaan ja julkaisee
jyväskyläläisen Muuan miehen – laulaja-lauluntekijä
Ismo Puhakan sekä erinäisten taustamuusikoiden – debyytin.
Puhakan kompakteja biisejä voisi kuvailla epämääräisellä
laulelma-määritteellä. Kyse on siis iskelmällisestä
musiikista, jota kuitenkin leimaa käsityöläishenki, pienimuotoisuus
ja arkinen näkökulma, toisin kuin kaupallista iskelmää.
Parasta tässä on käsinkosketeltava vilpittömyys ja rento meininki. Esimerkiksi nimibiisissä Puhakka vääntää toteamuksen ihmisen kuolevaisuudesta hilpeän ryyppäys- ja/tai vaelluslaulun pohjaksi: ”Tyhjyydestä tullaan ja tyhjyyteen mennään mutta matkalla vihellellään!” Monet kappaleet ovat ylistyslauluja elämän iloiksi katsotuille asioille, kuten pilvenpoltolle, kaljalasille, Helsinkiin matkustamiselle tai haitarille. Oma suosikkikappaleeni on vastustamattoman tarttuva avausraita ”Hummaus”, jonka kertosäe ”toiset tuhlaavat liiastaan, minä henkeni kaupalla hummaan” vihjaavat, että kovillakin on oltu. Niitä elämän iloja ei osaa arvostaa se, jolle ne ovat itsestäänselvyyksiä.
Musiikillisesti pysytellään enimmäkseen tiukasti tällaisessa mustavalkoisessa Suomessa, Kaurismäen elokuvat mieleen tuovassa viitekehyksessä. Muusikot soittavat kuin jonkin pikkukylän vapaapalokunnan jazzbändi 50-luvulla. Kyse on Nurmion ”Valo yössä” –klassikon tapaisesta pseudovanhanaikaisuudesta. Kitara, pystybasso ja rummut saavat mausteekseen sitä haitaria, mutta myös huuliharppua ja puhaltimia. Treenikämppämeiningeissä liikutaan silti koko ajan. Puhakka on laulajana varsin hiomaton, mutta ilmeikäs. Sanoittajana hän ilmaisee asiat yhtä vanhanaikaisesti kuin soittajat omansa, niin että levyn värikäs sarjakuvakansitaide vaikuttaa ensin omituiselta – kunnes tajuaa sen olevan ehkä tiedostamatonkin kommentti siihen, että Puhakka kirjoittaa laulunsa häikäilemättömästi fantasiamaailmasta, ei karusta nykytodellisuudesta.
Kaiken lisäksi levylle on tehty myös runosovituksia: Saarikosken 60-lukuiset säkeet ”enkä minä ole varma pääsemmekö kommunismiin” tai Frederico Garcia Lorcán dramaattinen kuvaus Espanjan sisällissodasta vain alleviivaavat mihinkään aikakauteen kuulumattomuutta. Puhakan kerrotaan olevan vasemmistonuori, mutta tämä ei levyllä sinänsä kuulu, ellei jonkinlaista yleishippeyden aavistusta lasketa.
Muuan mies on esiintyvälle taiteilijalle kummallisen persoonaton ja yleispätevä nimi. Puhakka on sen mittainen. Hänen näkökulmansa – niin minä-muotoa kuin käyttääkin – ei ole tilittävän subjektin vaan geneerisen jokamiehen. Tämä jokamies on häviäjien ja vähäisempien joukossa, mutta uhmakas ja tietoinen arvostaan. Kyse on siis aidosta kansanmusiikista. Sen kertomuksethan on tarkoitettu siirtymään sukupolvelta toiselle laulajan toimiessa pelkkänä välikappaleena.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 7.4.2009
