Kuusi - Nada Surf: Lucky

Nada Surf: Lucky (City Slang, 2008)

Vuonna 2002 ilmestynyt levy Let Go antoi New Yorkilaiselle Nada Surfille rock-maailmassa harvinaisen toisen mahdollisuuden. Tätä ennen tämä indie-/alternative-rock yhtye oli tunnettu lähinnä vuonna 1996 ilmestyneeltä High/Low -debyytiltään lohkaistusta singlestä Popular, joka soi tiuhaan tahtiin MTV:llä Yhdysvalloissa ja oli pienoinen hitti myös muualla maailmassa. Kappale oli tarttuva, mutta hiukan naiivi ja alleviivaava. Yhtye jäi yhden hitin ihmeeksi, ja kun seuraava levy Proximity Effect (1998) ei menestynyt, se sai kenkää levy-yhtiöltään Elektralta. Ne jotka edes välittivät, olivat varmoja, että Nada Surf tekisi 90-luvun unohdettujen yhtyeiden taivaassa seuraa sellaisille bändeille kuin Semisonic, Superdrag, Nerf Herder tai vaikkapa Weezer (harva olisi voinut uskoa Weezerin nousevan uuteen loistoon 2000-luvulla – vuonna 1996 Rolling Stone -lehti valitsi myöhemmin kulttimaineeseen nousseen Pinkertonin yhdeksi tuon vuoden huonoimmista levyistä).

Jälkiviisaana voi sanoa, että tämä oli varmasti parasta mitä Nada Surfille saattoi tapahtua. Yhtye pääsi irti 90-luvun lopun ahtaista ”alternative-rock” -kuvioista ja levy-yhtiön paineista. Let Go oli mestariteos, joka iski täysin puun takaa. Itsekin olin jo täysin unohtanut koko bändin vaikka High/Low olikin aikanaan toiminut ihan hyvin. Kyllähän vuoden 2002 Nada Surf oli tunnistettavasti sama yhtye, mutta se oli myös rauhallisempi, viisaampi, tunteellisempi, syvällisempi ja kerta kaikkiaan parempi. Sellaiset kappaleet kuten Blizzard of ’77, Hi-Speed Soul, Inside of Love ja Blonde on Blonde, olivat liki täydellisiä suorituksia niin melodioiltaan kuin sanoituksiltaan. Vaikutelma oli vähän kuin Hermans Hermits olisi yhtäkkiä muuttunut The Beatlesiksi. Let Go löytyy yhä henkilökohtaiselta ”kaikkien aikojen parhaat levyt” -listaltani.

Nada Surfin uusin levy Lucky on sen kolmas tämän ”comebackin” jälkeen. Se ei tietenkään voi yllättää samalla tavalla kuin Let Go kuusi vuotta sitten (näiden levyjen välissä, vuonna 2005 ilmestynyt, Weight Is a Gift on niin ikään hieno levy, vaikkei ihan edeltäjänsä tasolle nousekaan). Nada Surfin musiikin rakennuspalikat ovat aika pitkälti samoja kuin aikaisemminkin: Matthew Cawsin hienot laulumelodiat, kauniit taustaharmoniat, tarttuvat power pop -melodiat ja surumieliset, mutta toiveikkaat sanoitukset. Lucky on kuitenkin vielä rauhallisempi kuin Let Go ja Weigth Is a Girft, jotka eivät nekään varsinaisesti olleet mitään hardcore-punkia. Aikaisempien levyiltä löytynyttä rockimpaa ilmaisua (Happy Kid, The Way You Wear Your Head tai Do It Again) ei tältä levyltä paljon löydy.

Luckyn kolme ensimmäistä kappaletta edustavat levyn parasta antia. Korviahivelevällä melodialla varustettu ja sellolla koristeltu See These Bonesin on tulkittu jakavan neuvoja nuoremmille rock-tulokkaille: ”Look alive/ See these bones/ What you are now/ We we’re once/ Just like we are/ You’ll be dust”. Monet kolhut kokenut Nada Surf voi tässä asiassa puhua, kulunutta fraasia käyttääkseni, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toisaalta kappaleen sanat voisi tulkita myös henkilökohtaisemmalla tasolla. Harva voi olla yhtymättä Cawsin sanoihin: ”Try as they might/ No-one is immune to misfiring and acting on the wrong clues.”

Whose Authority edustaa levyn vauhdikkaampaa puolta. Sanoitusten puolesta siinä palataan Nada Surfin keskeisimpään teemaan – siinä kolmenkymmenen ikävuoden kynnyksellä olevan ihmisen pettymyksiin, epävarmuuteen, yksinäisyyteen ja ihmissuhdesotkuihin. Kun Caws laulaa kauniiden taustalaulujen siivittämänä: ”On whose authority/ I have none over me/ On whose authority/ There’s none I can see”, siihen on helppo samaistua. Kukapa voisi väittää olevansa aina täysin oman elämänsä ohjaimissa? Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvempää tämä alkaa olla.

Beautiful Beat jatkaa samaa musiikin pelastavan voiman teemaa, kuin esimerkiksi Let Gon Blonde on Blonde, tosin tällä kertaa taustalla on myös menetettyjen unelmien karvaus: ”Sometimes all I want is another drink or another pill/ If I could get anything done maybe I’d hold still/ I’m trying to levitate I’m trying to leave the ground/ Trying to remember when I could fix anything with sound/ Beautiful beat get me out of this mess/ Beautiful beat lift me up from distress.”

Nada Surfilla on pitkät perinteet siinä, että yhtyeen musiikkia käytetään kaikenlaisissa indie-rockilla pienoiseen viileyteen pyrkivissä tv-sarjoissa (esim. O.C., Greyn anatomia). Tällä kertaa tämän kyseenalaisen kunnian on saanut kappale Weightless, jota ilmeisesti käytettään supersankarisarja Heroesin toisella tuotantokaudella. Hyvähän valinta biisi on jo nimensä puolesta. Kun sarjan kauniit ja hiukan kärsivät nuorisosankarit lentelevät ympäriinsä ja taustalla soi ”grown-up life is like eating speed or flying a plane/ it’s too bright/ it’s too bright”, niin tunnelma on varmasti juuri sarjan tuottajien hakema.

Mikään Luckyn biisi ei ole varsinaisesti huono, mutta välillä homma alkaa hiukan hiipua levyn hitaimmissa kappaleissa. Syynä on paljolti liian pehmeä tuotanto. Nada Surfin ongelmana on ollut Let Gon jälkeen pyrkiminen jatkuvasti tuotetumpaan ja radioystävällisempään soundiin. Jostain kumman syystä vaikuttaa siltä, että yhtye haluaa muuttua amerikkalaisen tv-sarja-/ pehmo-indien kuninkaiksi Death Cab For Cutieksi. Weight Is a Giftin tuotti em. yhtyeen kosketinsoittaja Chris Walla ja tällä kertaa tuotannosta vastaa DCFC:tä(kin) tuottanut John Goodmason. Vieraileepa Luckylla myös Death Cabin laulaja/biisinkirjoittaja Ben Gibbard. Vaikea sanoa mistä tämä pyrkimys johtuu, kun Matthew Cawsilla on kuitenkin kirjoittajana ja laulajana omakin identiteetti. Nyt, kuten Death Cabillakin, monien kappaleiden hienot melodiat ovat vaarassa jäädä ylituottamisen alle. Ironista on se, että Death Cab for Cutie itse on uudella Narrow Stairs levyllään kuulemma siirtymässä enemmän bändisoittoon keskittyvän ilmaisun pariin.

Kun Luckya arvioitiin muissa lehdissä, sitä sanottiin jopa Amerikan Travisiksi. Tämä sai vanhan Nada Surf -fanin sisuuntumaan melkoisesti, mutta kun nyt olen kuunnellut levyä useamman viikon ajan, on pakko myöntää, ettei tämä enää kovin kaukana siitä ole. Nada Surfin pitäisi nopeasti saada hiukan särmää musiikkiinsa tai yhtye on vaarassa muuttua yhdentekeväksi taustamusiikiksi. Yhtyeen aikuistuminen Let Golla oli kaunista kehitystä, mutta nyt ollaan siinä pisteessä, että jonkinlainen varhainen keski-iän kriisi olisi jo paikallaan.

Teksti: Kimmo Vanhatalo

Linkit: Nada Surf @ MySpace

Julkaistu 6.5.2008