The
Nerves on epäilemättä yksi powerpop-genren juhlituimpia kulttibändejä.
Tämä on aikamoinen uroteko yhtyeeltä, joka julkaisi elinaikanaan
vain yhden seitsemäntuumaisen EP:n. Tuolta vuonna 1976 julkaistulta EP:ltä
kuitenkin löytyi yhtyeen legendaarisin kappale, kitaristi Jack Leen kirjoittama
Hangin on The Telephone, jonka Blondien jäsenet sattumalta kuulivat japanilaisessa
limusiinissa ja versioivat suosituimmalla levyllään Parallel Lines
(kappale on kelvannut cover-materiaaliksi myös mm. L7:lle ja Cat Powerille).
The Nervesin legendaa on myös rakentanut se, että yhtyeen basisti
Peter Case ja rumpali Peter Collins jatkoivat kumpikin uraansa vähintään
yhtä legendaarisissa powerpop-bändeissä, The Plimsoulsissa
ja The Beatissa. The Nerves oli siitä poikkeuksellinen yhtye, että
kaikki sen jäsenet kirjoittivat biisejä ja lauloivat. The Nerves-EP:llä
jokaisella oli oma tähtihetkensä (Leella kaksi) ja Hanging on The
Telephonen lisäksi varsinkin Casen When You Find Out on löytänyt
tiensä powerpop-kokoelmille.
Ranskalainen Offence Records julkaisi kokonaisen LP:n The Nervesin (demo-) materiaalia 1980-luvun puolivälissä, mutta levyn on varmasti vähintään yhtä vaikeasti saatavilla kuin alkuperäinen EP:kin. Muitakin pikkujulkaisuja on historian saatossa tehty ja totta kai useita bootlegejä, mutta onneksi kuitenkin amerikkalainen Alive Naturalsound Records on viimein tehnyt odotetun kulttuuriteon ja tuonut The Nervesin tuotannon laajemmin ihmisten ulottuville. Tuoreelta One Way Ticket -julkaisulta löytyy luonnollisesti tuo vuoden 1976 EP kokonaisuudessaan sekä demoja ja live-nauhoituksia remasteroituna ja harvinaisella kuva-aineistolla varustettuna.
Vaikka The Nerves kasvoi samasta maaperästä kuin losangelesilaiset punk-aikalaisensa (ja keikkailukumppaninsa), kuten The Avengers, The Zeros, The Dils ja The Screamers, yhtye ei ollut varsinainen punk-bändi. Leen, Casen ja Collinsin kappaleet olivat kyllä pelkistettyjä, jänteviä, nopeita ja (paikoitellen) säröisiä, mutta ne olivat perineet poikkeuksellisen melodisen tajunsa 60-luvun popista. Tosin 70-luvun lopun hardcorea edeltäneelle Los Angeles -punkille garage-mainen lähestymistapa ei ollut mitenkään tavatonta (kts. esim. The Zeros, The Plugz tai varhainen The Bangles/ The Bangs). Joka tapauksessa The Nerves esitti loistavat poppisbiisinsä sellaisella energialla, että paikoitellen (varsinkin livenä) se muistutti enemmän Mission of Burman tapaisia post-punk-yhtyeitä kuin vaikkapa The Raspberriesiä.
Koska The Nerves ei elinaikanaan nauhoittanut varsinaista pitkäsoittoa One Way Ticket on vääjäämättä sillisalaattimainen. Osa raidoista ei edes ole varsinaisesti The Nervesin käsialaa, vaan Casen ja Collinsin vielä lyhtyaikaisemmaksi jääneen The Breakawaysin (Walking Out on Love), varhaisen The Plimsoulsin (Thing of The Past) tai Jack Leen (It's Hot Outside) demonauhoituksia. Studioraitojen puutteessa lähes puolet levystä on hiukan tuhnuisilla soundeilla äänitettyä live-materiaalia. Kaikesta huolimatta One Way Ticketistä uhkuu lähes pakahduttavan täyttymättömän potentiaalin lisäksi nuoruuden energia, musiikin tekemisen riemu ja ihastuttava usko omaan tekemiseen ja musiikin voimaan. Huippuhetkiä on paljon, huonoja biisejä ei vaihtelevasta äänenlaadusta huolimatta lainkaan. Hanging on The Telephone on tunnetusti itseoikeutettu klassikko ja The Nerves-EP on muutenkin silkkaa rock'n'rollin juhlaa. EP:n ulkopuolelta mainittakoon vaikkapa levyn eskapistinen nimibiisi One Way Ticket, agressiivisempi Paper Dolls, beatlesmainen Any Day Now, punkahtava Letter to G. ja unohdetulta garage-rock-klassikolta kuulostava Come Back And Stay (josta kasaritähti Paul Young teki myöhemmin huomattavasti vähemmän garagen version).
Näinä päivinä, kun tv-ohjelmien ”idolit” juhlivat edes yhden oman sanoituksen pätkän saamista omalle levylleen The Nervesin ”tee-se-itse”-henki (se julkaisi ja maksoi EP:sä sekä järjesti USA:n kiertueensa itse) tuntuu entistä virkistävämmältä. Yhtyeen pieni, mutta elinvoimaa sykkivä tuotanto on inspiroinut lukemattomia bändejä ja tämän julkaisun myötä sopii toivoa, että sen kuulevat lahjakkaan ihmiset jättävät väliin kykyjenetsimisohjelmat, lyövät viisaat päänsä yhteen, perustavat bändejä ja tavoittelevat unelmiaan omilla ehdoillaan. Joskus yksi neljän kappaleen pikkulevykin riittää vallan hyvin.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: The
Nerves @ MySpace
Blondien kuuluisa versio Hanging on The Telephonesta:
Julkaistu 6.2.2009
