En voi sanoa
ikinä juuri pitäneeni groove- tai funkmetallista, millä nimellä
sitä halutaankaan kutsua. Rage Against The Machine ei tee tähän
poikkeusta: senkin levyillä raskaiden kitaroiden, rap-tyylisten vokaalien
ja kimurantin rytmiikan yhdistelmä kuulostaa vain tukkoiselta, epämukavalta
eikä vähimmässäkään määrin svengaavalta.
Huomionarvoista yhtyeessä oli sen kyky saada miljoonat nuoret kiinnostumaan äärivasemmistolaisesta poliittisesta sanomasta. RatM:n 1992 ilmestynyttä esikoisalbumia voi pitää yhtenä perustekstinä koko myöhemmälle aktivistisukupolvelle. Kenties saarnaaminen musiikin välityksellä alkoi ahdistaa yhtyeen pääpukareita, sillä Ragen hajottua vuosituhannen alussa kumpikaan heistä ei yrittänyt jatkaa tätä samassa mittakaavassa. Vokalisti Zack de Rocha on itse asiassa tyytynyt lepäilemään laakereillaan näihin päiviin asti, kun taas kitaristi Tom Morello perusti Audioslaven, joka Kuuban-keikkailustaan huolimatta edusti sittenkin vain tylsää stadionpöhöä.
Viime aikoina miehet tuntuvat taas piristyneen. RatM on tietysti palannut areenoille, liekö sitten aatteellisista, taloudellisista vai nostalgiasyistä, mutta uusia levytyssuunnitelmia ei ole julkistettu. Sen sijaan de Rocha on perustanut jo kehuja keränneen One Day as a Lion -yhtyeen ja Morello levyttänyt nyt jo toisen akustishenkisen soololevyn Nightwatchman-nimellä.
Kenties projektin juuria voidaan etsiä Ragen aktiivikauden jäähyväislauluksi jääneeltä Renegades-coverlevyltä (2000). Sille yhtye versioi Bruce Springsteenin folk-osastoa edustavan ”The Ghost of Tom Joad” -kappaleen, synkeän katsauksen USA:n tilaan. Morello on tainnut jossain mainitakin, että juuri tämä biisi avasi hänen silmänsä musiikillisesti perinteisemmän ilmaisun potentiaalille puhua tärkeistä aiheista. Nightwatchman-levyjä leimaakin folkrock-tyylisen otteen lisäksi vahva yhteiskunnallisuus. Nämä eivät ole yhtä suoria taistelulauluja kuin Ragen klassikkohitit, mutta taistelulauluja kuitenkin.
Tällekin levylle Tom Morello on soittanut valtaosan instrumenteista itse, mutta puhtaasta mies ja kitara -menosta ei ole kyse. Akustisen näppäilyn ja huuliharpun tyyppisten perusjuttujen lisäksi kuullaan suhteellisen paljon koskettimia ja monessa kappaleessa myös lihaksikasta rytmisektiota. Selloa ja muutakin löytyy, ja äänikuva on kokonaisuutena täyteläinen ja tuotettu. Morello itse on vokalistina tummaääninen, hieman pateettinen mutta tähän musiikkiin ihan riittävän pätevä. Mieluummin häntä kuuntelee kuin de Rochan takakireää raakkumista.
Jos joku The Fabled Cityssä häiritsee, niin monien ratkaisujen ilmeisyys. Levyn melankoliset melodiat on kuultu lukemattomia kertoja, kertosäkeet taittuvat usein yhteislauluhoilotukseen, koskettimien sun muiden käyttö dramaattisina tehokeinoina on tehty oppikirjan mukaan, tekstit käsittelevät juuri niitä aiheita kuin saattoi arvatakin: laittomien maahanmuuttajien asemaa, New Orleansin kärsimyksiä, aidatuille eliittialueilleen sulkeutuvia rikkaita. Morellon näkökulma on aina joukkojaan johtavan vallankumouksellisen, siinä missä vaikka juuri Springsteen on sukeltanut yksilötasolle ja laajentanut yleiseen sieltä käsin.
Toisaalta puhtaasti fiiliksellä kuunneltuna levy on hyvä. Kaikki sujuu vaivattomalla ammattitaidolla, tylsiä hetkiä tai supernolouksia ei osu vastaan, kappaleet tempaavat mukaansa. Joitakin huippuhetkiä voi erikseen mainita. ”Whatever It Takes” on suhteellisen kevyesti särötettynäkin levyn raskain biisi, ja sen iskevässä kertosäkeessä kuulijakin jo pääsee aitoihin ”minähän perkele” -tyyppisiin vallankumoustunnelmiin. ”The King of Hell” on hieman hölmö, mutta päähän jäävä renkutus. ”The Lights Are On In Spidertown” edustaa Morellon mukana hoilattavaa, melodramaattista folkrockia tyylipuhtaimmillaan. Päätösraita ”Rise To Power” rauhoittuu taiteen sääntöjen mukaisesti seesteiseen tunnelmointiin. Sitä vastoin esim. ”The Iron Wheelin” läpinäkyvä Flogging Molly -rippaus olisi voitu jättää tekemättä. Miksihän irlantilaisuus aina assosioituu jenkkien mielessä työväenluokkaiseen uhmaan? Sehän on kuitenkin Euroopan kiihkokatolisin maa, jossa esim. aborttioikeudet ovat USA:takin heikommissa kantimissa.
Yleisvaikutelmaksi jää hyvää tarkoittava, hieman naiivi rockmies, joka ei ole ihan vielä kunnolla sisällä uudessa musiikillisessa viitekehyksessään. On kuitenkin hyvä, ettei kaikki trad-henkinen rockmusiikki ole sitä americana-tyyppien itsekeskeistä viskilasiin tuijottelua.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 10.11.2008
