Jos
ei muuta, niin ainakin tämän hetken indierock kuulostaa jälleen
indieltä. Sellaiset (amerikkalais-) yhtyeet kuin Deerhunter, Vivian Girls,
Times New Viking tai vaikkapa The Pains of Being Pure of Heart ovat jättäneet
taakseen 90-luvun indie-/ ja vaihtoehtorockin kaupallisen nousun, 2000-luvun
alun garagerockbuumin, vesitetyt post-punk-kokeilut tai country- ja pehmorockista
ammentavan vaihtoehtomusiikin, joka oli usein orkestereineen ja pedal steel
-kitaroineen tuotetumpaa kuin 70-luvun The Eagles. Siinä missä brittiläinen
vaihtoehtorock tuntuu olevan hätää kärsimässä
– kuumimpia nimiä ovat mm. musiikillisesti hieno, mutta kovin vähän
”vaihtoehtoinen” Glasvegas ja 2000-luvun puolivälin jämät,
kuten Franz Ferdinand ja Bloc Party – amerikkalaiset indie-yhtyeet ovat
perääntyneet takaisin omaan nurkkaukseensa ja ottaneet vauhtia ajasta
ja genreistä, jotka vielä esimerkiksi 90-luvun brittipopvuosina
edustivat kaikkea sitä mikä oli väärin indie-musiikissa:
dreampopista, shoegazingista, C86:ta ja tweestä.
Losangelesilainen No Age ottaa sekin vaikutteensa 80-luvulta, jolloin indierock oli todella vaihtoehtoista, eikä vain tv-mainosten ja nuorisosarjojen laimeaa taustamusiikkia. Sen esikuvat löytyvät kuitenkin enemmänkin Amerikan puolelta – Hüsker Dün melodisesta, mutta aggressiivisesta post-hardcoresta, Dinosaur Jr.:n kitaramyrskystä, Sonic Youthin napakalla rock-rytmillä varustetusta taidepunkista ja Sebadohin karusta lo-fista – musiikista, joka ei lähtökohtaisesti soveltunut banaaliksi kulutusjuhlan taustamölyksi. Iso-Britannian puolelta vaikutteita on otettu ainakin My Bloody Valentinelta, Wireltä ja Swell Mapsin eksentrisestä yhdistelmästä amatöörimäistä räminää ja ambient-tunnelmointia.
Kenties jonkinlaisena vastareaktiona sille, että nykyajan listapop on niin voimakkaasti mustan musiikin sävytteistä No Agella tai muilla sen edellä mainituilla aikalaisilla ei löydy piiruakaan (mustaa) rytmiä verestä. 80-luvun hardcoresta syntyneen rockin tapaan ainoa tanssi, jonka se tuntee taitaa olla ylös alas pogoaminen. No Age onkin tanssittavan indie-musiikin tai 60-luvun soulpastissien jälkeen kenties yksipuolinen, mutta virkistävä paluu rytmeihin, jotka eivät groovaile vaan jyräävät eteenpäin kuin villiintynyt metrojuna. Esikuviensa tapaan se on ensisijaisesti valkoista musiikkia.
Vieläkin tärkeämpää uusien indietulokkaiden musiikissa kuitenkin on tuotantoarvojen vetäminen reilusti alaspäin. Nykymusiikki on auto-tuneineen ja ylilyötyine kompressointeineen mennyt niin pitkälle, että kaikessa viilaamisessaan se ei enää yksinkertaisesti kuulosta hyvältä. Metallican Death Magnetic oli tästä räikein esimerkki ja esimerkiksi Fall Out Boyn uusimmalla levyllä on kappaleita, jotka kuulostavat ylikompressoinnissaan kertakaikkisen amatöörimäisiltä. Yksi karu esimerkki siitä kuinka mopo on karannut käsistä oli se, kun laulaja-lauluntekijä Ben Folds teki tuoreimmasta Way to Normalista uuden vähemmän kompressoidun version. Vanha sanontahan kuulu, että kannattaa tehdä kerralla hyvin, ettei tarvitse tehdä uudestaan. Paradoksaalisesti siis No Agen lo-fi-soundi kuulostaa inhimillisyydessään ja repaleisuudessaan paremmalta kuin supertähtien turboahdetut ja hengettömät rieskat. Levy-yhtiöt syytävät miljoonia albumeihin, joiden soundi on kuin Hollywoodin toimintaelokuvien tietokoneella tehdyt erikoistehosteet – jostain Paramoren ylituotetusta emo-popista ovat emootiot kaukana. Jos aikanaan quiet oli new loud, nyt lo-fi is the new hi-fi.
No Age on vielä nuori bändi (viime vuonna ilmestynyt Nouns on sen toinen täyspitkä levy), eikä se ole täysin karistanut vaikutteidensa painoa harteiltaan – välillä esimerkiksi My Bloody Valentine -henkiset välisoitot tuntuvat vähän turhalta taiteellisuuden hakemiselta. Toisaalta No Age on jo paljon pidemmällä kuin toistaiseksi liikaa vaikutteiltaan kuulostavat aikalaisensa. Yhtye on väkevimmillään hienoissa (ja loistavasti nimetyissä) punkrock-ralleissa, kuten Teen Creeps, Sleeper Hold, Here Should Be My Home ja Brain Burner. Parhaimmillaan No Age pistää menemään sellaisella rytinällä, että typerä virne nousee väkisinkin huulille ja tekee mieli ryhtyä leikkimään moshpitiä omassa olohuoneessa, aineellisista ja henkilövahingoista viis.
Nouns ei ehkä ole suurteos, vaan ”ainoastaan hyvä” levy, mutta sen elinvoimainen musiikki yhdistettynä tinkimättömään DIY-etiikkaan saa uskomaan, että lähiaikoina voi odottaa todellista vaihtoehtorockin renessanssia. Paluuta sellaiseen musiikkiin, jota mainosmiehet vierastavat, radiot eivät soita, MTV ei ota ohjelmistoonsa, mutta josta kakarat diggaavat. Voi tietysti myös olla, että tämän hetken ”skene” on vain osa jatkuvaa menneisyyden musiikkityylien ryöstöviljelyä. Toivotaan, ettei näin ole, sillä kuten Black Flag aikoinaan lauloi Depression-kappaleessaan: "I sure do hope that things get a whole lot better/ all I know is they fucking better!"
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: No Age @ MySpace
Julkaistu 13.2.2009
