Vanha
vitsi menee jotenkin niin, että jos seksi on hauskaa, komediat ovat hauskoja
ja ranskalaiset ovat hauskoja, niin miksi sitten ranskalaiset seksikomediat
eivät ole? Samaa voisi kysyä Nouvelle Vaguesta – bossa nova
on hauskaa ja uusi aalto on hauskaa, miksi siis yhtyeen bossa nova -versiot
uuden aallon klassikoista eivät ole?
Jo eräässä muinaisessa lukion englannin kirjassa new wave esiteltiin punkin kaupallisena jälkeläisenä. Tämä on yhä monien keskuudessa se vallitseva käsitys – punk oli jotain aitoa ja raakaa, jonka levy-yhtiöt ja rahanhimoiset popparit kesyttivät laimean kaupalliseksi uudeksi aalloksi. Edellä mainittu käsitys on tietenkin väärä. Ensinnäkin musiikkityyli, joka myöhemmin tunnettaisiin uutena aaltona, syntyi samaan aikaan, jopa aikaisemmin kuin punk – Patti Smithin ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1975, Blondien 1976, Talking Headsin ja Televisionin 1977. Totta kai myöhemmin uuden aallon yhteydestä löytyi reilu annos myös taloudellista opportunismia, mutta täytyisi olla aika harhautunut väittämään, ettei tämä pitäisi paikkaansa myös punkin suhteen.
Uusi aalto oli toki popimpaa kuin punk. Siinä yhdistyivät punkin iskevyys, popin melodiantajua ja hulluttelu, monitahoinen suhde teknologiaan ja futurismiin ja musiikkityylien ennakkoluuloton sekoittelu. Uusi aalto ja osittain siihen sisältyvät ja osittain sen sisar-genret, kuten postpunk, synapop, powerpop ja goottirock, muodostivat musiikillisen räjähdyksen, jossa perinteinen 60-lukulainen kitarapop yhdistyi punkiin, diskoon, funkiin, aikaisemmin lähinnä progeyhtyeiden käyttämiin syntetisaattoreihin, taiderockiin ja angloamerikkalaisen popin ulkopuolisiin vaikutteisiin. Uusi aalto antoi myös ilmaisukanavan kaikenlaisille ihastuttaville kummajaisille David Byrnestä Danny Elfmaniin ja Klaus Nomiin sekä vaikkapa Stiff Records -talliin, joille punkin musiikillinen ja ideologinen mustavalkoisuus oli liian rajoittavaa.
Ennen kaikkea uuden aallon yhtyeet julkaisivat loistavia pop-singlejä taajuudella, jota ei oltu tavattu sitten 60-luvun huippupäivien. Samaan aikaan syntyi myös Music Television, joka varhaisvaiheessaan näytti lähinnä uuden aallon videoita ja vaikutti voimakkaasti yhtyeiden menestykseen. Toki uusi aalto oli monin osin muovista ja tyhjänpäiväistä kertakäyttökamaa, mutta parhaan purkkapopin perinteen mukaan se oli riemukasta, värikästä, iskevää ja melodista.
Edellä mainittuja termejä ei oikein voi hyvällä tahdollakaan liittää Nouvelle Vagueen. Tämä ranskalainen Marc Collinin ja Olivier Libauxin johtama musiikillinen kollektiivi aloitti uuden aallon (ja punk-)kappaleiden kääntämisen bossa nova -versioiksi vuonna 2004 ilmestyneellä nimettömällä debyytillään ja jatkoi samalla linjalla vuoden 2006 Bande à Partilla. Ensimmäisellä kerralla novelty-aspekti toimi, mutta toinen levy hassun hauskaa bossa nova -coverointia oli jo vitsin vääntämistä liian pitkälle. Alun perinkin idea oli lähinnä älyllistä nokkeluutta varsinaisen taiteellisen toimivuuden kustannuksella. Nouvelle Vague teki napakoista pop-täsmäiskuista laimeaa kahvilan taustamusiikkia, joka teki karhunpalveluksen sekä alkuperäisille kappaleille että bossa novalle. Loppujen lopuksi ongelma tiivistyy kysymykseen: kuka kuuntelee näitä mieluummin kuin alkuperäisiä? Varmaan yhtä moni, joka tunnelmoi The Mike Flowers Popsin Wonderwallia.
Kahden bossa nova -hassuttelun jälkeen on luontevaa, että Nouvelle Vague yrittää luoda nahkaansa. Liian pitkälle uudistumisessa ei kuitenkaan mennä – alkuperäismateriaalin virkaa toimittavat yhä 70-luvun lopun ja 80-luvun alun uuden aallon kappaleet – mutta tällä kertaa bossa novaa löytyy levyltä yllättävän vähän. Samalla Nouvelle Vague on menettänyt viimeisenkin varsinaisen pointtinsa. Kun genre-leikittely on jätetty taustalle, 3 sisältää unettavia aikuispopversioita loistavista kappaleista. Violent Femmesin kuolematon Blister In The Sun jää pystyyn klassisen melodiansa ansiosta, mutta on joka tapauksessa menettänyt alkuperäisen kiehtovan neuroottisen, lähes maanisen otteensa. Talking Headsin yhdestä hienoimmasta pop-kappaleesta Road to Nowheresta on säilytetty melodia, mutta imetty pois kaikki erikoisuus. Alun perinkin kantrimelodioita hyväkseen käyttäneestä kappaleesta on tehty loogisesti bluegrass-versio, joka ei anna musiikkimaailmalle mitään uutta. The Policen eksistentialistinen voimapopin ja reggaen yhdistelmä So Lonely muuttuu laahaavaksi tylsimykseksi, ja The Go-Go'sin (ja Fun Boy Threen) riemukas Our Lips Are Sealed laimeaksi keskitien aikuismusiikiksi. Levyn erikoisuutena on osassa kappaleista vierailevat alkuperäisesittäjät (Martin Gore, Ian McCulloch, Barry Adamson ja Terry Hall), mutta enimmäkseen duetointi jää epämääräisen taustamörinän tasolle.
Ei 3 varsinaisesti huonokaan levy ole, vain yhdentekevä, parhaimmillaan miellyttävä. Siitä Nouvelle Vagueta toki tulee kiittää, ettei se ainakaan väännä valitsemistaan kappaleista uskollisia hiilikopioita. Kappaleet kuulostavat yhtyeeltä itseltään ja kokonaisuus on yhtenäinen. Loppujen lopuksi kyse on siitä, että pitääkö enemmän maukkaasta tunnelmoinnista vai elinvoimaisesta, vauhdikkaasta popista. Itse kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 30.6.2009
