Kansanmusiikki
ja etno tuovat mieleen melko vaivaannuttavia asioita. Myöhempien vuosien
Piirpaukeen maailmoja syleilevä sillisalaatti ja sitä kuuntelevat
perheenisät metkoine pipoineen. Tai perinteidenvaalijoiden puristisen
tulkinnan, joka kuulostaa juuri niin kuivakalta kuin miltä sekä
esittäjät että yleisö näyttää. Maailmalla
näitä stigmoja on toki pyritty purkamaan. Kukapa unohtaisi Mano
Negran huuruisen festarimusan, tai nyttemmin Gogol Bordellon kekkeruusit vielä
ärsyttävävämmän jälkimodernin etnopunkkinsa
kera?
Rovaniemeläisen Orkestar Business Classin musiikki on kovin kaukana näistä kauhukuvista, vaikka heidän esikoisalbuminsa ohjelmisto koostuukin yksinomaan itäisen Euroopan retkiltä kootusta kansanmusiikista. Yhtyeen slaavilaisesta surumielisyydestä vaivattomasti riehakkaisiin tunnelmiin taipuva sointi rakentuu konstailemattoman kitara-viulu-haitari-lyömäsoitin-kvartetin varaan. Orkestar soittaa juuri sellaisella kokeneen katusoittajaköörin otteella, joka tällaiselle musiikille parhaiten sopii: ilman krumeluureja tai häikäiseviä yksilösuorituksia, mutta silti kuin toistensa ajatuksia lukien.
Tärkeintä kokonaisuuden kannalta on silti Jaakko Laitisen laulutyöskentely. Miehen vanhahtava laulutyyli venyy vuorotellen Rautavaaran henkiseen pehmeään tulkintaan (Kiidä troikka), slaavilaiseen valitukseen (Mugur mugurel) sekä ryyppylaulujen hoilaamiseen. Ramo ramo puolestaan muistuttaa ajasta, jolloin kansanmusiikin kanssa flirttailu oli viimeksi coolia myös rockmaailman silmissä – varsinkin Incredible String Bandin Mike Heron sekä Pentanglen aikainen Bert Jansch palautuu mieleen Laitisen laulua kuunnellessa.
Alle neljänkymmenen minuutin levyllä kappaleet ovat alusta loppuun hienoja. Tämä sinällään ei ole yllättävää, sillä onhan heillä mistä ammentaa. Kokonaisuuden kannalta on tärkeää se, ettei yhtye yritä tehdä yleissivistävää Itä-Euroopan musikologista kartoitusta, vaan tyytyy esittämään lyhyen ja tarpeeksi monipuolisen valikoiman kauniita, itselleen sopivia lauluja. Oma lukunsa ovat eräät Laitisen suomentamat kappaleet, joissa kulkurielämän hehku herää oivaltavasti henkiin. Sentimentaaliseksi heittäydytään, kun se kappaleen luonteeseen sopii – kuten kuumeisesti laukkaavalla aloitusraidalla Kiidä troikka ("Kiidä troikka luokse armaan / Kiidä halki pakkasyön / Lennä halki hangen harmaan / Lennä taakse tähtein vyön"). Romanttisimmillaankin kappaleissa huokuu sellainen veijarimaisuus, jota vaikkapa Osman Agan sanoituksessa vielä korostetaan ("Osman Aga, voi sanomasi oivaltaa / Osman Aga, pullo pöytään ragiaa / On ragiassa voimaa kielimuurit murtavaa / Tilaa samalla myös jotain pikkupurtavaa..")
Jo ennen levyn kuuntelua oli selvää, ettei se vetäisi vertoja Orkestarin jokseenkin legendaarisille keikoille. Tästä saatiin jälleen todiste, kun yhtye viihdytti täyteen pakattua Om'pu-baaria 28.8. Menoa ei juuri haitannut kaiken amplifikaation ja myös mikin jääminen kotopuoleen. Päin vastoin, letkassa ympäri baaria kiertäneen ryhmän esiintymistä yleensäkin kuvastava välittömyys oli nyt huipussaan. Vaikka tällä kertaa ei nähty pöydillä tanssimiseen asti hullaantunutta yleisöä, ja vaikka herkimmät hetket olivat hukkua puheensorinan alle, Laitinen & co tiesivät kyllä tarkkaan, mistä naruista vetää. Tunnelmaan toki vaikuttaa myös yhtyeen pieni, mutta vannoutunut kannattajajoukko, joka puolestaan on valmis heittäytymään soiton mukaan leuanrapsuttelemisen sijaan.
Kansanmusiikkipuristin näkökulmasta voi olla ongelmallista arvottaa suomalaisten artistien tulkintoja kappaleista, joita sopisi kuulla vain autenttisessa miljöössä – joka tässä tapauksessa merkitsisi kaiketi jonkinlaista mystisen mustalaisleirin nuotion ääressä tapahtuvaa trubaduuriesitystä. Akateemista jaarittelua voisi jatkaa myös kansanmusiikin, ja varsinkin ”etno”-termin takana kummittelevista imperialistisista valtasuhteista. Tällaiset ajatukset vain tapaavat hälvetä mielestä melkoisen nopeasti, kun nämä vesselit pistävät parastaan parin metrin päässä. Nuoreksi mieheksi Laitisella on rikollisen paljon yleensä elämänkokemuksen karttumiseen liitettyä charmia, jota kulkurilaulujen tarpeenmukaisen renttu tulkinta edellyttää. On myös ilo huomata, että miehen omat, myös viimeisimmällä keikalla kuullut kappaleet ovat aivan samaa kaliiperia kuin levylle päätyneet perinnelaulut. Näiden kappaleiden puuttuminen levyltä antaa vihiä siitä, että näistä musikanteista tullaan vielä kuulemaan.
Sitä sopii toivoa: viisimiehisenä orkesterina yhtyeen taru on nyt nimittäin lopussa. Maantieteellisten seikkojen vuoksi Om'pun esiintyminen jäi yhtyeen viimeiseksi keikaksi ainakin etelän suunnalla. Riippumatta siitä, kuinka paljon levyä kuunnellessa menettää elävään esiintymiseen verrattuna, vähintään yhtyeen hajoaminen tekee levytyksestä arvokkaan monumentin tälle viettelevälle, rakkaudella tulkitulle musiikille. Samalla levy merkitsee uutta proverbiaalista sulkaa harvinaisen hyvää makua ja korkeaa tasoa ylläpitäneiden Helmi-levyjen hattuun.
On kuultu sellaistakin tapahtuneen, että Orkestarin juomalaulujen myötä kuulijan ilta olisi lähtenyt arvaamattoman railakkaaseen suuntaan. Kun tällaisen kohtalon uhriksi joutunut elämän seikkailija sitten herää ankeaan aamuun kolhuisena ja itsesäälissä rypien, on lohdullista huomata, kuinka paljon vaikkapa ”Äiti kulta”- kappaleen ylilyönnin rajoille paisuteltu surumielisyys lämmittää vielä levyltä kuultuna: "Voi voi voi äiti kulta / Kauas maailmaan kuljin / Unhoitin neuvot kalliit / Kun kodin oven suljin."
Teksti: Tommi Kemppinen
Linkit: Orkestar Business Class @ MySpace
Julkaistu 3.9.2008
