Kun ensimmäisen
kerran tutustuin Panic at The Discon musiikkiin, se vaikutti yhdeltä
amerikkalaisen emo-pop-punk -tyylin mielikuvituksettomimmista yrittäjistä.
Hiukkasen paremmalta kuin pahnan pohjimmainen kuona Fall Out Boy, mutta reilusti
huonommalta kuin genren kahleet noihin aikoihin tyylillä päältään
karistanut My Chemical Romance. Yhtye oli niin tyypillinen pop-emo-yhtye,
että sen olemassa olo tuntui lähinnä yhdentekevältä.
Sen jäsenillä oli genrelle tyypilliset kampaukset, soundi ja se
jopa levytti Fall Out Boyn basistin Pete Wentzin levymerkille. Yhtyeen silmiinpistävin
piirre oli sen karmaisevan teennäiset ja ylipitkät kappaleen nimet
(The Only Difference Between Martyrdom and Suicide Is Press Coverage, Lying
Is the Most Fun a Girl Can Have Without Taking Her Clothes Off; There's A
Good Reason These Tables Are Numbered Honey, You Just Haven't Thought Of It
Yet jne.). Jos tämä on bändin mielenkiintoisin puoli, sitä
yleensä ollaan pulassa.
Kun yhtye vuoden 2007 puolella alkoi antaa varoitusmerkkejä siitä, että se tulisi tekemään jotain aivan erilaista seuraavalla levyllään, odotukset eivät olleet kovin korkealla. Green Dayn poliittinen U2-henki ja My Chemical Romancen muutos rock-klassikkoja palvovaksi stadiondraamayhtyeeksi oli innostanut muitakin emo-bändejä ja Amerikan pop punk -has-beenejä hyppäämään ohi liitävään dollarikelkkaan. Fall Out Boyn ja vaikkapa Good Charlotten tapauksessa se tarkoitti järjetöntä yritystä olla Maroon 5, kun taas blink-182:n Mark Hoppus päätti leikkiä 80-luvun stadionjumalaa lähinnä huvittuneisuutta herättäneessä Angels and Airwavesissa. Jopa Sum 41 ryömi sen limaisen kiven alta, jossa se oli piileskellyt ja yritti apinoida sekä Green Dayn uutta poliittista aikuistumista että MCR:n Queen-obsessiota.
Toisella levyllään Pretty. Odd. Panic at The Disco onneksi seurailee erilaisia polkuja kuin aikalaisensa, vaikka nämäkin nuorukaiset ovat löytäneet vanhempiensa levykokoelmat. On ihastuttavaa, millä harhaisella uskolla Panic at The Disco luulee olevansa maailman ensimmäinen bändi, joka on keksinyt kuulostaa Beatlesilta. Ilkeämieliset voisivat sanoa, että yhtye kuulostaa itse asiassa enemmän kakkosluokan Oasikselta, mutta mikäs siinä – samaan pyrki yli puolet Brittein saarten muusikoista 90-luvun toisella puoliskolla. Sitä paitsi onhan tässä myös jotain samaa kuin 60-luvun villeinä vuosina, kun ympäri maailmaa Beatles inspiroi tuhansia nuoria musikantteja luopumaan Brylcreemistään ja pistämään hommaan vähän sitä jee-jee-jeetä.
Ja hyvinhän tämä Panic at The Discon Sgt. Pepperointi kulkee, ainakin suurimmilta osin. Singlet Nine in The Afternoon ja The Green Gentleman (Things Have Changed) ovat tarttuvaa, innolla toteutettua orkestroitua kevytpsykedeliapoppia sieltä parhaasta päästä. Hienosti toimivat myös useimmat albumiraidat. She's a Handsome Woman pelaa Beatles-bassolla ja lähiharmonisoiduilla mollisäkeistöillä. Do You Know What I'm Seeing? edustaa Kinksille tai vaikkapa Paul McCartneylle tyypillistä huoletonta pastoraalipsykedeliaa. Varsinkin kappaleen tarttuva kertosäe vakuuttaa. Biisin sanoitukset kuvaavat aika hyvin bändin muutosta synkistelevistä emolyriikoista sellaiseen höhlään psykedeliahöpinään, joka oli 60-luvulla de rigueur: ”If the clouds we're singing a song/ I'd sing along/ Wouldn't you too?”. Tämän levyn kohdalla emonuorten vanhemmat saavat levätä rauhassa - tuskinpa kukaan näiden tahtiin ranteitaan viiltelee.
I Have Friends in Holy Places on hauska music hall -välisoitto savikiekkomaisine soundeineen. When The Day Met The Night puolestaan tuo mukaan kevyitä Intia-vaikutteita ja soul-torvia. Kaikki nyysitty suoraan (niinpä niin) Beatlesin laulukirjasta, mutta kappaleen melodia toimii ja sovitus on rikas ja taidokkaasti toteutettu. Country-pala Folkin' Around nostaa hymyn huulille ja saa jalan lyömään tahtia pienoisesta välipalamaisuudestaan huolimatta.
Levyn epäonnistuneempaa puolta edustaa aneeminen balladi Northern Downpour, joka on lähempänä James Bluntin veretöntä uikutusta kuin Beatles-klassikoita, ja levyn aloittava Sgt. Pepper's Lonely Hearts Bandia apinoiva We're So Starving (”Oh how it's been so long/ We're sorry we've been gone/ We were busy writing songs for you...”), joka on lähinnä nolostuttava, varsinkin, kun yhtye alkaa todistella olevansa ”yhä sama bändi” musiikillisista muutoksista huolimatta. Pas de Cheval on hiukan yhdentekevää ja jopa ärsyttävää soul-rockia ylituotettuine soundeineen. Yleisesti ottaen liian kliininen tuotanto on ongelma koko levyn ajan.
Monesti Pretty. Oddista. tulee mieleen vähemmän nokkela, parin viimeisen (hienon) levyn aikainen Silverchair. Varsinkin The Piano Knows Something I Don't Know:ssa on em. yhtyeen tapaista soundia sekä melodiassa että Brendan Urien vibratossa. Elliott Smithiäkin samaisessa kappaleessa yritetään kopioida, mutta tässä nämä nuorukaiset kyllä ylittävät taitojensa rajat.
Osan levyn kappaleista laulaa yhtyeen kitaristi Ryan Ross, joka kuulostaa ällistyttävästi Brendan Bensonilta, joka on kyntänyt samantapaista sarkaa soololevyillään loistavin tuloksin jo vuosia, vaikka onkin nykyään varmasti tunnetumpi Jack Whiten The Raconteurs -projektista. Osittain Rossin vokaalit toimivat huomattavasti Urieta paremmin, jonka maneerit käyvät nopeasti ärsyttämään. Varsinkin Behind The Sea nousee yhdeksi levyn huippukohdista. Sovitukseltaankin se on varsin nokkela. Panic at The Discon kannalta saattaa olla epäedullista, että tuskinpa kukaan tätä biisiä heidän levyttämäkseen uskoisi, jos sen kuulisi muusta levystä irrallaan. Samanlaisen, hyvin Brendan Benson -maisen vaikutelman saa kauniista, barokkijousilla ja cembalolla tehostetusta balladista She Had The World ja levyn hienosta, power pop -henkisestä, lopetuskappaleesta Mad as Rabbits.
Kaiken kaikkiaan Pretty. Odd. on varsin positiivinen kokemus. Syvällinen se ei missään tapauksessa ole, mutta jos hauska, hyväntuulinen, vähän hölmö ja tarttuva eivät ole kuuntelijalle kirosanoja, kyllä näiden kappaleiden tahtiin laulaa mukana jo toisella kuuntelukerralla. Onhan tällaista Beatles, Kinks ja vaikkapa Small Facesin Ogden's Nut Gone Flake -levyn apinointia ennenkin harrastettu ja vieläpä paremmalla menestyksellä (kts. esim. XTC-miesten lyömätön 80-luvun kunnianosoitus/parodia The Dukes of Stratosphearin Chips From The Chocolate Fireball), mutta toisaalta, eipä siinä mitään pahaakaan ole, jos tällaista musiikkia saadaan maailmaan lisää. Kiva levy, mutta kiva erittäin hyvällä tavalla.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit:
Julkaistu 28.7.2008
