Pohjoissuomalainen
rock elää tällä hetkellä jonkinlaista kultakautta.
Ainakin väestöpohjaan suhteutettuna Oulun ja Lapin lääneistä
tulee paljon enemmän kiinnostavaa musiikkia kuin etelämpää.
Jolly Jumpersin ja Radiopuhelimien tapaisten veteraanien ohella mm. Zacharius
Carls Group, Moses Hazy ja miksei myös hieman ristiriitaisen vastaanoton
saanut Stalingrad Cowgirls ovat herättäneet maanlaajuista indie-huomiota.
Syyt on helppo arvata. Pohjoisessa nuori yhtye ei voi hypätä trendikelkkaan,
koska moni ei tiedä etelän trendeistä mitään. Tilaisuuksia
esiintyä livenä on vähemmän kuin Helsingissä, mutta
jos keikan nyt kumminkin saa, ei myöskään joudu esiintymään
huoneelliselle rokkipoliiseja, jotka tuhahtelevat jokaiselle havaitsemalleen
junttiuden merkille. Riittää, että vetää hyvän
ja energisen shown; yleisö saa ylipäätään autenttisia
rokkielämyksiä niin harvoin, ettei osaa enempää vaatia.
Jos yhtyeellä sattuu olemaan omaleimaisia ideoita, niitä voi annostella
settiin vapaalla kädellä. Ei tarvitse skeneytyä. Ja toisaalta
bändillä on aikaa kehittyä: koska uusia soittokavereita ei
todennäköisesti ole tarjolla, on pakko pitää vanha jengi
kasassa, vaikka välillä kyllästyttäisikin.
Parhaimmillaan nämä kaikki olosuhdetekijät synnyttävät esimerkiksi sellaista musiikkia kuin Ruotomielen toisella albumilla Delta City. Yhtye on saanut jonkin verran huomiota etelän rocklehdissä - ei kuitenkaan likimainkaan niin paljon kuin se ansaitsisi, suhteutettuna kaikkiin tukka hyvin -tyyppisiin turhakkeisiin, jotka säännönmukaisesti näyttäytyvät Rumban kannessa. Delta Cityn kannessa Ruotomielen neljä miestä ja yksi nainen näyttävät omituiselta sekoitukselta yliopiston jatko-opiskelijoita ja elähtämään päin olevia hippejä. Takakanteen on painettu Tulenkantajien hurmioituneimmat hengentuotokset mieleen tuova proosarunollinen kuvaus myyttisestä Delta Citystä. Ja todellakin, merkittävä osa levyn musiikista voisi hyvinkin paikantua johonkin tuollaiseen ympäristöön, joka on sekoitus ikiaikaisia rock- ja jazz-kliseitä ja naiivia scifiä.
Ruotomieli ei ole ihan psykedeliaa, mutta vähän sinne päin kuitenkin. Kenties yhtye haluaa korostaa space rock -tyyppisiä vaikutteitaan asettamalla levyn keskiöön lähes 10-minuuttisen teoksen nimeltä “Avaruusamme”, joka sisältää pään räjäyttäviä kitarakuljetuksia (ja yhden parhaista suomalaisista kitarasooloista ikinä) ja J. Aslak Räsäsen vaahto suussa karjumia säkeitä tyyliin “Nyt kymmenentuhatta kosmista Laikaa / ulvoen vetää meitä yhtä aikaa / pitkin tätä mystistä maitotietä / Kanssani valovuosi tää, tyttö, vietä!” Jo tästäkin pätkästä välittyy hyvin Räsäsen sanoitustyyli: mies on löytänyt melko omaperäisen tavan kirjoittaa hyvän kuuloista rock’n’roll -diibadaabaa suomeksi.
Psykedelia ja raaka rock ovatkin ne kaksi ainesta, joista Delta Cityn musiikillinen viitekehys rakentuu. Biisit ovat ylimalkaankin pitkiä, mutta kaikenlainen hissuttelu on strategisesti jätetty levyn alkuun ja loppuun. Avausraita “Kuka sinä olet?” kuulostaa pahaenteiseltä varoitukselta, säkeistöjen väliin bändi pudottelee räjähtäviä instrumentaaliryöpsähdyksiä jotka tuovat uudenlaista sävyä tekstin sinänsä melko hippeilevään vaatimukseen itsetutkiskelusta ja -ymmärryksestä. Lopuksi selkeän Leonard Cohen -viitteinen “Tornilaulu” rauhoittuu seesteiseen, melankoliseen tunnelmaan, kuten lähes kaikki hyvät päätösraidat kautta rockalbumien historian.
Siinä välissä paahdetaan hyvinkin intensiivisellä otteella, genrerajoista piittaamatta. Usein Ruotomieli kuulostaa keskimääräistä ryhdikkäämmältä boogiekoneelta, mutta biisirakenteisiin ja sovituksiin on piilotettu kaikkea kivaa. Lähinnä Veera Nevalan soittamat koskettimet ovat paljon pinnassa, mutta saksofonia, lehmänkelloa ja ties mitä viljellään myös. Suoraa paahtoa ei toki turhaan rikota silloin, kun on sen vuoro. Räsäsen laulu saattaa jakaa mielipiteitä: enimmäkseen mies karjuu ja ulvoo vaahto suussa, vaikka todistettavasti omaa myös vaikuttavan puhtaan lauluäänen. Tekstit heittelehtivät “Katulaulun” selkeästä parodiasta/itseironiasta nonsenseen ja aitoon, joskin aika kryptisesti ilmaistuun maailmantuskaan. Paperilta niitä ei jaksaisi lukea (on ne levynkanteen painettu, varmaankin siitä syystä että sanoista on paikoin hankala saada selvää), mutta musiikin yhteydessä ne kuulostavat hyvältä. Ja onhan “(Ei soinut) Iloisesti bama lama loo” parhaita otsikoita vähään aikaan.
Ruotomielen pohjoisuus ei ole ilmeisintä laatua, kun teksteissäkin viljellään stadilaisen kuuloista puheenpartta ja kansainvälistä rokkikieltä. Väitän kuitenkin, että Helsingissä toimivana yhtye ei olisi venyttänyt levynsä yhdeksää biisiä 62 minuuttiin (jossa on korkeintaan viisi liikaa). Luultavasti se olisi stailannut itsensä uusiksi ja vaihtanut kielen englantiin. Koska tässä musiikissa ei ole kyse pyörän keksimisestä uudelleen, vaan enemmänkin uudenlaisesta sekoituksesta vanhoja aineksia, olisivat pienetkin muutokset vaarassa tuhota bändin persoonallisuuden. Kääntöpuolena on tietysti se, että radiosoiton ja etelän indie-trendien ulottumattomissa Ruotomieli joutuu nyt toteuttamaan visiotaan eräänlaisessa umpiossa, vailla kaupallisia näköaloja tai edes toivoa Rumban kriitikkopollin voitosta. Vaan ehkä 20 vuoden päästä saamme todeta, että pitkän tien kuljettuaan yhtye on päässyt samanlaiseen kunnioitettuun asemaan kuin missä ne Puhelimet ovat nyt.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit:
Julkaistu 23.3.2008