Sami Kukka: Menen veteen (Helmi-levyt, 2009)
Sami
Kukan eli oikealta nimeltään Esa Santosen musiikillinen tausta ei
ole kaikkein tavallisin. Hän teki 80-luvun lopussa yhden levyn, mutta
kukaan ei ostanut sitä, joten hän katosi peräti kahdeksikymmeneksi
vuodeksi. Sitten artisti "löydettiin" omaleimaisen Helmi-levyt
-yhtiön rosteriin. Vuonna 2007 julkaistiin paluulevy Kuolema tekee tuloaan.
Santonen on myös työskennellyt Helmi-artistien, mm. Joose Keskitalon,
äänittäjänä.
Kukan uusin levy on sellaista kaunista herkistelyä. Musiikillinen puoli kuulostaa hyvin raikkaalta helisevine folk-soundeineen. Sitä on maustettu vähemmän ilmeisillä soittimilla ja jotenkin usvaisella laululla, joka kuulostaa melkein siltä kuin joku laulaisi kaukaisuudesta ääni käheytyneenä huutamisesta. Laulu ei nouse millään tavalla pääosaan vaan pikemminkin se tuntuu olevan vain yksi taustalla soivista oudoista soittimista. Sanoituksistakaan ei välttämättä saa selvää useammankaan kuuntelun jälkeen ellei aktiivisesti niitä itse tutki. Tämä on tärkeä asia huomata sikäli, että juuri sanoituksissa piilee levyn suurin heikkous.
Kuten soundimaailmakin, myös sanoitukset ovat peruskauniita, lempeitä. Toisin sanoen suurin osa levyn sisällöllisestä sanomasta on valitettavasti tyyliä: "lintujen laulu/ tuo lohtua/ väsyneet korvat/ saavat lepoa/ kun kesä on/ on hyvä niin." Kun Kukka laulaa jostain muusta kuin kesästä, se taas kalskahtaa lähinnä tilityshenkiseltä tajunnanvirralta. Tämä voisi kenties toimiakin ilman nolostuttavan kliseisiä kielikuvia ja romantisointia. Hauraat ruusut tai veteen liukeneva veri nyt vain kuulostaa tilanteesta riippumatta kornilta.
Mahtuu levylle kuitenkin hienojakin kappaleita. Melankolisella tavalla uhkaava "Ennen en pelännyt kiskojen ääntä" on lievästä tekotaiteellisuudesta huolimatta sellainen, ja erityisesti kertosäe "Ennen en pelännyt kiskojen ääntä/mutta nyt pelottaa/oman sydämeni lyönnit/kiskoja kolkuttaa" onnistuu lähes pakonomaisesti toistettuna tavoittamaan juuri sen tunnelman mitä luultavasti on haettukin. Aidosti haikean ja ulkopuolisen tunnelman onnistuu tavoittamaan myös sitä seuraava raita "Elokuvan loppu" niinkin perinteisillä sanoituksilla kuin: "Aina liian yksin/myös ystävien seurassa/aina liian yksin/myös läheisimmän lähellä".
Sami Kukan hyväksi voi sanoa sen, että kun tyyliin tottuu, se
pieni falskiuden maku, joka alussa jää suuhun, haihtuu ja levy onnistuu
myös kuulostamaan aidosti intiimiltä. Luultavasti tämä
on ollut tavoitekin, mutta se, tekeekö henkilökohtaisuus musiikista
mielenkiintoista, jää kunkin itse päätettäväksi.
Vaarana on aina se, että tilitys muuttuu itsetarkoitukseksi jolloin muu
sisältö ja sanoma jäävät toiselle sijalle. Se näkyy
myös tässä levyssä.
Teksti: Rimma Erkko
Julkaistu 6.9.2009
