Surullista
mutta totta: loistavin musiikki syntyy usein tekijöidensä suurista
henkilökohtaisista tragedioista. Marvin Gaye julkaisi klassisen What’s
Going On-levynsä pitkän sielullisen kärsimyksen päätteeksi.
Eelsin Mark Everett puolestaan kanavoi äitinsä syövän
ja sisarensa itsemurhan bändinsä parhaaseen levyyn, Electro-Shock
Bluesiin. Erilaiset vastoinkäymiset ja murheet ovat tuottanut myös
vaikkapa sellaisia mestariteoksia, kuten Bob Dylanin Blood on the Tracks,
Manic Street Preachersin The Holy Bible tai Nirvanan In Utero. Populaarimusiikin
(ja ylipäänsä taiteen) historiasta löytyy toki lukemattomia
muitakin esimerkkejä.
Entinen Stone Temple Pilots ja Velvet Revolver -solisti Scott Weiland julkaisi ensimmäisen soololevynsä 12 Bar Bluesin jo vähän yli kymmenen vuotta sitten. Albumi sai kriitikoilta hieman yllättävääkin suitsutusta, mutta menestyi kaupallisesti kehnosti. Laulajan toinen soololevy ”Happy” in Galoshes, syntyi varsin myrskyisissä olosuhteissa. Ensin, alkuvuodesta 2007, Weilandin nuorempi veli, Michael, kuoli huumeiden yliannostukseen. Saman vuoden lopulla Weilandin ja hänen vaimonsa Mary Forsbergin lähes kahdeksan vuoden liitto päättyi eroon. Lisäksi samoin kuin Everettillä, laulajan äiti sairastui syöpään.
Moisen myllytyksen on tietysti pakkokin kuulua taiteilijaparan työssä ja sanoitusten puolella Weilandin uutukaisen tunnelma onkin arvattavan synkkä heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen. Missing Cleveland -biisissä Weiland analysoi aika selvästi mönkään mennyttä avioliittoaan: ”There was you and there was me/ like the perfect family/ I thought we’d always/ live forever.” Aikuisuuden vastuu ja taakka vetävät miehen mielen takaisin lapsuuden Clevelandiin. Painavasta sanomastaan huolimatta biisi on musiikiltaan kuitenkin leikkisän kepeää glamrockia, klassisen hienolla top 40 -kertosäkeellä, joka kuulostaa juuri sellaiselta mitä Noel Gallagherin tulisi kirjoittaa säilyttääkseen edes katoavan maineensa rippeet.
Banjolla maustettu Tangle with Your Mind tuo hieman mieleen Red Hot Chili Peppersin nykytuotannon. Blind Confusion staccato-riffeineen ja ylevine kitaroineen hakee vaikutteita modernista brittipopista. Kumpikaan biiseistä ei ehkä yllä aivan ”Clevelandin” tasolle, mutta kovin viehättäviä ne ovat joka tapauksessa. No Doubtin musikanttien kanssa vedetyssä Paralysiksessä Scott Weiland tuo esille Bowie-pakkomiellettään, imitoiden laulusuorituksessa idoliaan melkein turhankin täydellisesti. Melodialtaan kappale on kuitenkin täyttä timanttia ja nouseekin kenties levyn väkevimmäksi yksittäiseksi esitykseksi.
She Sold Her System kanavoi vielä onnistuneesti loungea ja psykedeelistä Beatlesia, mutta sitten levyn tasossa tapahtuu onneton notkahdus. Jotta keneltäkään ei varmasti menisi ohi Weilandin David Bowie-fanitus, hän on päättänyt ympätä levylle Paul Oakenfoldin kanssa tehdyn coverin esikuvansa Fame-kappaleesta. Versiointi on elottoman kuuloisteista ja mielikuvituksetonta tanssirokkia, joka kaiken lisäksi istuu varsin huonosti levykokonaisuuteen.
Loppulevystä kuulijalle tulee tuskallisen selväksi, että Weiland ja hänen yhteistyökumppaninsa Doug Grean ovat käyttäneet parhaat ideansa ennen kuin albumi on edes puolessavälissä. Killing Me Sweetly on sellaista bossa nova-poppia jota Weiland kokeili huomattavasti paremmin tuloksin DeLeon veljesten kanssa Stone Temple Pilots -aikoinaan. Big Black Monster taas yrittää naittaa Prince-groovea alkupään Eelsiin mikä sinänsä toimii paremmin kuin luulisi, mutta esitys jää valitettavan elottomaksi ja itseään toistavaksi.
Paikoitellen oivaltavista melodisista elementeistään ja tuotantokikoistaan huolimatta ”Happy” in Galoshesin viimeiset raidat muistuttavat tempollisesti ja tunnelmallisesti niin paljon toisiaan, että kuulijan keskittyminen rupeaa väkisinkin herpaantumaan. Crash on varustettu ylevällä kertosäkeellä, joka voisi aivan hyvin löytyä Pet Shop Boysin levyltä, ja nouseekin esille lohdullisena valopilkkuna loppulevyn jähmeästä massasta. Melkein seitsemänminuuttinen Pictures and Computers (I’m Not a Superman) olisi kipeästi kaivannut tiivistämistä, kun taas Arch Angel on sinänsä liikuttava muistokirjoitus laulajan edesmenneelle veljelle, mutta sanoituksiltaan kappale nostaa vaivaantuneen hien arvostelijan otsalle (”Christmas day we were the best of friends/ Remember we fucked up the gravy?/ lumpy” tai: “Now I find out you’re a super hero reborn/ All your life was to be special and adored/ Children need you as you are/ fighting evil with your super sonic sword”).
Ainakin arvostelukappaleen loppuun on vielä ympätty ekstrabiisiksi hymni Be Not Afraid joka on suoraan sanottuna aivan hirveä. Paikoitellen Weiland laulaa tuskallisen nuotin vierestä sellaisella tunteenpalolla, joka useimmilta taittuu vain tanakassa humalassa jossain jumalan hylkäämän lähiön karaokeräkälässä.
Elämän vastoinkäymiset ja sydänsurut eivät siis ole kirvoittaneet Scott Weilandista arvostelun alussa mainittujen klassikoiden kaltaista merkkiteosta, mutta ainakin hän on seurannut härkäpäisesti oman muusansa johdatusta. ”Happy” in Galoshes on kokonaisuutena sekava ja kompasteleva, mutta siitä huolimatta se on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin Velvet Revolverin pallienhajuinen äijärock. Toisella soololevyllään Weiland saattaa epäonnistua, mutta ainakin hän on yrittänyt kurkottaa sanonnanmukaisesti sinne korkeaan kuuseen, mikä on aina parempi kuin varman päälle pelaaminen ja aidan ylittäminen siitä matalimmasta kohdasta. Moinen rohkeus tehdä omannäköistään musiikkia on vähintäänkin hatunnoston arvoinen suoritus. Kuulija jää kuitenkin toivomaan, että seuraavalla keralla (toivottavasti alle kymmenen vuoden päästä), Scott Weiland hankkisi yhteistyökumppaneikseen tekijöitä, joilla olisi tarvittaessa pokkaa pistää maestrolle vähän jäitä hattuun. Sellainen mies voisi olla esimerkiksi tämänkin levyn väkevän alkupuolen ”äänittänyt” Steve Albini. Toivottavasti Weiland nyt ainakin saa henkilökohtaisen elämänsä kuntoon ja jatkaa taiteensa tekemistä. Tähänastisilla näytöillä jo ainakin jonkinmoinen kulttisuosio on taattu.
Teksti: Antti Vanhatalo
Linkit: Scott Weiland @ MySpace
Scott Weiland: Missing Cleveland
Julkaistu 28.1.2009
