"I
was sitting in park writing and this guy came up to me and said: ”Daniel
Johns, man! Frogstomp! What happened?!" I thought: "Oh, fuck, You
just ruined my day." Heaps. Heaps has happened."
- Daniel Johns, Silverchair
" Silverchair was badass when they were young..in
my opinion..now they just sound..well gay..but this video takes me back..frogstomp
was a badass cd"
- nimimerkki ”demonsrt4” YouTubessa yhtyeen Tomorrow-videosta
Seuraava levy Freak Show jatkoi pitkälti samoilla linjoilla. Tuolloin vuonna 1997 muistan itsekin tuskailleeni Freak-hitin kuultuani, kuinka kliseisen grunge-biisin voi tehdä. Kurt Cobain -kampauksella varustettu laulaja/kitaristi/biisinkirjoittaja Daniel Johns lauloi pokalla sellaisia säkeitä kuin: ”No more maybes/ Your baby’s got rabies/ Sitting on a ball/ In the middle of the Andes” tai ”If I only could be as cool as you/ As cool as you/ Body and soul/ I’m a freak/ I’m a freak…” Biisi kuulosti tietysti suunnilleen yksi yhteen Nirvanalta, tietysti ilman Cobainin sanoitustaitoja – ja kolme vuotta myöhässä. Freakshow ei enää myynyt läheskään yhtä paljon maailmalla kuin Frogstomp, mutta menestys jatkui kotimaassa (ja on itse asiassa jatkunut katkeamattomana näihin päiviin asti, yhtye on voittanut ennätykselliset 20, ”aussien Grammya”, ARIA-palkintoa). Samaan aikaan yhtyeen jäsenet kirjoittivat ylioppilaiksi.
Vuoden 1999 Neon Balroom toi mukaan jousia ja kunnianhimoisempia sovituksia, mutta Nirvana oli yhä yhtyeen ykkösinnoittaja, eivätkä Johnsin biisinkirjoittajataidot olleet vieläkään kovin kummoiset. Australiassa jälleen tykättiin, mutta tässä vaiheessa näiden juuri ja juuri täysi-ikäisten kavereiden ura näytti olevan auttamattomasti ohi. Aikana jolloin Eminem ja Nu-Metal aloittivat hallitsijakauttaan USA:ssa ja Englanti oli toipumassa brittipopin jälkimainingeista mm. Travisin avulla, on vaikeampi keksiä vähemmän ajankohtaista yhtyettä.
Mutta sitten jotain yllättävää tapahtui. Vuonna 2002 julkaistu Diorama oli musiikillinen täyskäännös. Silverchair ei enää soittanutkaan tympeää jälki-grungea tai yrittänyt olla Nirvana. Yhtäkkiä yhtyeen levylle teki jousisovituksia Brian Wilsonin 60-luvun lopun kiihkeiden vuosien aisapari Van Dyke Parks ja musiikillisina vaikuttajina oli enemmänkin em. aikakauden Beatles ja barokkipop. Totta kai myös hard rockia vielä kuultiin, mutta sekin oli huomattavasti paremmin onnistunutta kuin aikaisemmilla levyillä. Sellaiset kappaleet kuin The Greatest View, Tuna in the Brine tai Across the Night olivat kerta kaikkiaan uskomattoman hienoja kappaleita, jotka toivat mieleen enemmän Eric Matthewsin tapaiset modernit barokkipop-mestarit kuin Pearl Jamin tai Soundgardenin. Diorama oli rohkea ja yllättävä veto bändiltä, joka tunnettiin aikaisemmin aivan erilaisesta musiikista. Kriitikkojen reaktiot olivat ristiriitaisia ja fanit olivat hämmästyneitä. Yhtyeen jäsenet olivat vasta vähän yli parikymppisiä.
Viime vuonna ilmestyneellä, jälleen kotimaassaan suositulla, mutta Euroopassa ja USA:ssa pieniin myyntilukuihin ainakin toistaiseksi jääneellä levyllä Young Modern, yhtye jatkaa rohkeasti valitsemallaan linjalla. Paitsi kaikki on vieläkin onnistuneempaa. Nyt kaikki palaset ovat vihdoin loksahtaneet paikoilleen ja Silverchairista on tullut todellinen mestaruusluokan rock-yhtye. Montaa näin monipuolista, mutta silti todelliselta levykokonaisuudelta kuulostavaa albumia ei vuonna 2007 julkaistu. Ensimmäinen single Straight Lines on modernia, eeppistä poppia, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla hitti siinä missä jotkut Coldplayn stadionruikutustenkin. Kappale on tosin hiukan erilainen kuin muu albumi. Tämä käy selväksi jo seuraavista singleistä If You Keep Losing Sleep ja Reflection of Sound. Kersantti Pippurin yhtyeen vaikutus kuuluu vahvasti näissä monimutkaisissa, mutta samalla tarttuvissa ja modernilta kuulostavissa kappaleissa. Van Dyke Parks, joka on myös levyn nimen takana (hän alkoi Dioraman nauhoituksissa kutsua Johnsia nimellä ”Young Modern”), on jälleen mukana tekemässä jousisovituksia kolmella kappaleella: If You Keep Losing Sleep, All Across The World ja eeppisellä kolmiosaisella teoksella Those Thieving Birds Pt.1/ Strange Behaviour/ Those Thieving Birds Pt.2.
Rockimpaa menoa levyllä edustavat modernin garage-tyylinen aloituskappale Young Modern Station ja funkysti rokkaava Mind Reader, josta tulee mieleen 70-luvun Stones. George Harrison -slide-kitaralla marinoitu Low muistuttaa Bowien glam-kauden huippukappaleita niin musiikillisesti kuin laulu-soundiltaankin. Samaa Bowie-osastoa edustaa myös em. eeppisen teoksen keskimmäinen osa Strange Behaviour. Waiting All Day on kuulaan kantrihtavaa harmoniapopin hurmosta ja All Around the Wolrdissa on tärähtänyttä sirkustunnelmaa. Huippukohtia on vaikea valita - heikkoja lenkkejä levyltä ei löydy.
Monilla kappaleilla on mukana sekä kosketinsoittajana että säveltäjänä The Presets -yhtyeen Julian Hamilton, joka on työskennellyt aikaisemmin Johnsin kanssa The Dissociatives-sivuprojektissa ja hiukan nyky-Silvechairin kanssa samaa musiikillista arvometallisuonta louhivan The Sleepy Jacksonin levyllä Personality – One Was a Spider, One Was a Bird (jonka nokkamies Luke Steele niinikään vierailee Young Modernilla). Miehen kosketinsoitinosuudet ovat tärkeässä osassa levyllä, mutta eipä itse yhtyekään (Johnsin lisäksi basisti Chris Joannou ja rumpali Ben Gillies) jää pekkaa pahemmaksi. Levyn mukana tulleesta DVD-dokumentista käy ilmi, että bändi soitti kaikki näiden usein erittäin monimutkaisten kappaleiden taustat kokonaan livenä. Kyllä se sitten lämpimästä ja inhimillisestä soundista kuuluukin. Johnsin vahvaa laulunääntäkin täytyy kiittää. Mies pystyy helposti siirtymään rock-ärinästä kauniiseen falsettiin.
Tuottajana levyllä häärää mm. monia post-punk klassikkoja ja vaikkapa Nick Caven uudemmat levyt tuottanut Nick Launay, jonka kirkas ja tilava soundi pitää kappaleet selkeän kuuloisina kaikista sovituksellisista yksityiskohdista huolimatta.
Tänä päivänä Silverchair on monipuolinen, rockin historiasta onnistuneesti ammentava yhtye, jonka jäsenet ovat 13:ta vuoden uran jälkeen saman ikäisiä kuin monet rock-muusikot läpimurtonsa kynnyksellä. On surullista huomata, että moni näkee yhtyeen has-beeninä ja suhtautuu siihen ennakkoluuloisesti. Jos tämä olisi uuden yhtyeen ensimmäinen tai toinen levy, löytyisi se epäilemättä kaikkien kunnianhimoisen popin diggareiden levyhyllyistä. Nyt Silverchairin täytyy (ainakin toistaiseksi) tyytyä suosioon kotimaassaan ja kulttisuosioon muualla maailmassa. Tuntuu epäreilulta, mutta toisaalta, ovathan nämä miehet jo kokeneet megasuosion, joten ehkä he ovat varsin tyytyväisiä tehdessään musiikkia, jota itse haluavat.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit:
If You Keep Losing Sleep @ MySpace
Julkaistu 21.4.2008