Voiko lappilaisesta pikkukylästä tulla asiallista hiphoppia? Ja
miksei voisi. Valtaosa hyvästä hiphopista perustuu oman elinpiirin
näkemykselliseen kuvaukseen, mikä ikinä se elinpiiri onkaan.
Moni Suomessa on onneksi tajunnut tämän; tuntuu, että meikäläinen
rapmusiikki on jopa paikkaorientoituneempaa kuin jenkkilässä, missä
on tyydytty rakentelemaan vastakkainasetteluja eri ilmansuuntien välille
sen sijaan, että kerrottaisiin jotain olennaista kunkin kulmakunnan meiningistä.
Niinpä esikoisalbuminsa julkaissut sodankyläläinen Stepa on lähtökohtaisesti kiinnostava tapaus. Sodankylä pitää ehdottomasti saada hiphopin maailmankartalle. Levynkansissa Stepa näyttää ruutupaitoineen perin konstailemattomalta maalaispojalta, poseeraakin Toyota Corollaa vasten. Herää ajatus, että eiköhän Stepa ole ihan pillurallimiehiä. Hyvää kertoo sekin, että kiekon on tuupannut pihalle Hannibalin ja Sopan levymerkki.
Jonkinlaisia pahoja enteitä on ehkä luettavissa levyn tylsän geneerisestä nimestä. Valitettavasti totuus löytyykin juuri tältä suunnalta. Stepa on vain yksi mc muiden joukossa, ja vuonna 2008 suomiräpin taso on kerta kaikkiaan liian kova, jotta tällaiselle levylle olisi paljoakaan käyttöä.
Stepan pahin ongelma on luonteeltaan sellainen, että tässä genressä siitä ei pääse yli millään. Hänen läppänsä eivät kiinnosta. Miehen juttu ei suinkaan ole sisällötön uho Rähinä Recordsin malliin, asenne on naapurinpoikamainen ja välillä hyvinkin nöyrä, mutta missä sanottava? Moni teksti rakentuu niin aivottomille kliselle, että yksinkin niitä kuunnellessa alkaa nolottaa. ”Naiset”-biisissä luetellaan väsyneitä stereotypioita naisista ja veikataan lopuksi, että artisti saa tämän kappaleen myötä feministien vihat päälleen. Tuskinpa nuo jaksavat vaivautua. ”Pakko tehä rahhaa” kertoo köyhyydestä ja tarpeesta tämän asiaintilan muuttamiseen – ehkä meikäläisen räpin yliviljellyin aihe. ”Vapaapäivässä” tuo päivistä hienoin käytetään yllättäen kaljanjuontiin ja hengailuun kavereiden kanssa. ”Sun äitis” -biisissä oikein revitellään ja haukutaan jonkun äitimuoria läskiksi ja vaikka mitä. Kenties asia on niin kuin artisti itse uumoilee – tämä jenkkilässä suosittu teema ei ole vielä suomi-hiphoppiin eksynyt – mutta eipä olisi kaivattukaan.
Ainoaksi varsinaisesti positiiviseksi esitykseksi nousee ”Viimeiset dollarit”. Senkin kevytangstinen elämäntuska on vähän kuultu – ja tällä kertaa apuun ruinataan omaa äitiä, mikä menee huomioitavat huomioiden jo härskiyden puolelle – mutta mistä sitten johtuneekaan, biisin yleisfiilis on koskettava ja tuotantokin kohdillaan.
Ko. kappaleen biitin on tehnyt Aksim, ja mukana on muitakin semikovia nimiä, kuten Joniveli ja Tiskijukkapekka. Taustat ovat ihan kivoja, mutta eivät niin unohtumattomia, että levy sillä pelastuisi. Ne eivät vie pääosaa räpeiltä, valitettavasti. Tällaista koneellista, kevyesti vanhan koulun g-funkin kanssa flirttailevaa peruskamaa ei kannattaisi tehdä, ellei ole todellinen kultasormi. Orgaanisempi soundi saisi homman hengittämään ihan toisella tavalla.
Levy-yhtiöpomojen osaksi näyttää jäävän yleinen taustavaikuttaminen ja fiittaus ”Vinkunat kunnossa” -biisillä. Jotain muutakin Hannibalilta & Sopalta olisi kannattanut oppia. Näiden kuvaama Rovaniemi on kaikkine kärjistyksineenkin elävä ja hengittävä paikka, jonka kaupungissa asunut tunnistaa omakseen. Stepan levy taas ei herätä kerrassaan minkäänlaista mielikuvaa Sodankylästä. Mies voisi tulla mistä päin Suomea tahansa. Toki räppärilläkin on lupa olla universaali, mutta kun Stepa ei suurelta filosofilta vaikuta, olisi suonut hänen pystyvän edes omien huudiensa realistiseen kuvaukseen. Kaveria ei olisi pitänyt päästää levylle ainakaan vielä.
Teksti: Niko Peltonen
Linkit: Stepa @ MySpace
Julkaistu 20.6.2008
