Vuonna
2006 julkaistu Matthew Sweetin ja Susanna Hoffsin cover-levy Under the Covers,
Vol. 1 oli varsin miellyttävä yllätys. Powerpop-legenda Sweet
ja taitojaan jo parikymmentä vuotta tuhlannut entinen Bangles-laulaja
Hoffs esittivät levyllä suosikkejaan 60-luvulta tavalla, joka ei
kenties ollut mitenkään vallankumouksellinen, mutta sitäkin
nautinnollisempi. Duoa inspiroineita kappaleita It's All Over Now, Baby Bluesta
Sunday Morningiin ja Care of Cell # 44'sta Alone Again Oriin ei paljon sovituksen
puolesta käpälöity, mutta kaksikon rakkauden täyteiset
tulkinnat ja taivaalliset harmoniat nostivat levyn yhdeksi tuon vuoden parhaista.
Nyt Austin Powers -soundtrackeilta tutussa kuvitteellisessa Ming Tea -yhtyeessä
ensi kerran voimansa yhdistänyt parivaljakko on tehnyt toisen levyllisen
suosikkikappaleidensa covereita, tällä kertaa 70-luvulta.
Siitä ei ole epäilystä, että Sweetillä ja Hoffsilla on hyvä maku. Under the Covers, Vol. 2:lta löytyy klassikoita Grateful Deadin Sugar Magnoliasta Tom Pettyn Here Comes My Girliin ja Raspberriesin Go All The Waysta Big Starin Back of a Cariin. Varsinaisia yllätyksiä ei tosin tarjoilla ja kaikki raidat ovat klassisen seisaripopin, laulaja-laulunkirjoittajakuvioiden ja ensimmäisen aallon voimapopin ystäville tuttuja. Ei ole mikään suuri yllätys kuulla Sweetin ja Hoffsin versioita Big Starin, Raspberriesin tai Todd Rundgrenin powerpop-sävelmistä tai John Lennonin, George Harrisonin ja Fleetwood Macin ikivihreistä. Oikeastaan ainoa varsinainen yllätys taitaa olla parhaiten hiuksianostattavista progesinfonioistaan tunnetun Yesin I've Seen All Good People: Your Move/ All Good People, joka toki edustaa yhtyeen melodisempaa ilmaisua.
Tästä huolimatta on vaikea löytää vikaa hienosta biisikavalkadista, jonka duo marssittaa esiin (kuka tahansa, kenellä on makua esittää Little Featin upea Willin' on jo pitkälti oikeilla jäljillä). Sweet ja Hoffsin eivät tälläkään kertaa juurikaan muuta sovituksia, vaan esittävät kappaleet taidokkaasti: harmonialaulu on jälleen virheetöntä ja soundi mukavan lämmin. Välillä tosin mennään hiukan turhankin läheltä alkuperäistä, etenkin, kun Fleetwood Macin Second Hand Newsissä on mukana kitarassa Lindsey Buckingham, All Good Poplessa Yes-näpittäjä Steve Howe ja George Harrisonin Beware of Darknessissa Dhani ”Georgen poika” Harrison.
Kuten yleensäkin cover-levyjen tapauksessa toiset kappaleet toimivat paremmin kuin toiset. The Raspberriesin Go All The Away ei kovasta yrityksestä huolimatta tavoita alkuperäisen pidättelemätöntä teinikiimaa, Sugar Magnolia kuulostaa hiukan liiankin ammattimaiselta, Todd Rundgrenin kuolematon Hello, It's Me toimii paremmin nörttineron nenäkkäänä alkuperäisversiona ja edellä mainittu Yes-laina tuntuu pop-helmien seurassa loppujen lopuksi hieman pitkäveteiseltä. Big Starin Back of Carin alkuperäisestä ei kertakaikkiaan voi pistää paremmaksi, eikä se onnistu tälläkään kertaa.
Susanna Hoffsin tyttömäinen (vaikkakin melko lailla raspia sitten Banglesin kerännyt) ääni sopii parhaiten singer-songwriter-kappaleisiin ja pehmorockiin, kuten Derek & The Dominoesin Bell Bottom Bluesiin (jossa Sweet päästelee kitaralla niin, että puntit tutisevat), Carly Simonin You're So Vainiin, Breadin Everything I Owniin ja em. Willin':iin. Sweet pistää upeasti haisemaan All The Young Dudesissa, joka muistuttaa kuinka hieno tämä hiukan pölyttynyt kappale on (ja mitkä upeat sanoitukset!). Here Comes My Girl on oiva valinta Tom Petty & the Heartbreakersin vaikuttavasta katalogista ja Sweet ja Hoffs vetävät sen ihailtavan verevällä intohimolla. John Lennonin Gimme Some Truth toimii yllättäen hienosti: Sweet laulaa sen kunnioitettavalla asenteella, vaikka näinkin suurin saappaisiin on astumassa. Hoffsin räkäinen karjuminen kappaleen lopussa on aikamoista kuultavaa. Tämä parivaljakko taitaa itse asiassa olla niitä harvoja, jotka pystyvät pitämään edes joten kuten puolensa Beatlesiin liittyvää materiaalia versioidessan (kts. mainio And Your Bird Can Sing Under the Cover, Vol 1:llä).
Loppujen lopuksi Under the Covers, Vol. 2 ei kuitenkaan aivan tavoita edeltäjänsä tasoa. On vaikea sanoa, onko syy ilmiselvissä kappalevalinnoissa, liian uskollisissa sovituksissa vai kenties jossain mystisessä tekijä x:ssä. Ehkäpä pienestä särmästä ja luovasta hulluudesta ei olisi ollut haittaa. Nyt toinen kovin paljon edeltäjänsä tyyliin toteutettu lainalevy ei enää jaksa innostaa samalla tavalla. Vaikka missään vaiheessa ei ihan karaoke-meininkiin sorruta, välillä Sweet & Hoffs ovat sitä vaarallisen lähellä. Silti, eipä levyllistä hienoja biisejä upeasti tulkittuna voi oikein huonoksikaan moittia. Toivottavasti Sweet ja Hoffs kuitenkin jättävät lainakappaleet tämän jälkeen. Miten olisi vaihteeksi albumillinen omia sävellyksiä?
PS. Niille, joille 16 kappaletta Sweetin ja Hoffsin tulkintoja ei riitä, on olemassa myös digitaalinen deluxe-versio, jolla kaksikko versioi kymmenen raitaa 70-luvun punkimpaa antia (Ramonesin I Wanna Be Sedated, Buzzcocksin You Say You Don't Love Me) uutta aaltoa (Blondien Dreaming, Televisionin Marquee Moon) sekä mm. Badfingeriä ja Queenia. Samat vahvuudet ja heikkoudet pätevät näihin kappaleisiin kuin varsinaisen levynkin valikoimaan.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Matthew
Sweet & Susanna Hoffs @ MySpace
