Superbändit
olivat 1960- ja -70-lukujen mahtipontisia keksintöjä, jotka harvoin
tuottivat erityisen hyvää musiikkia. Ensimmäinen superbändi
oli Cream, joka ei kestänyt egoististen jäsentensä välisiä
jännitteitä kauaa (levyjä ehdittiin tosin vääntää
kolmessa vuodessa kokonaiset neljä kappaletta). Kenties paras superbändi
oli Crosby, Stills & Nash, joka onnistui debyytillään luomaan
todellisen harmonia-/pehmorock -klassikon, mutta alkoi hajoilla, kun mukaan
ryhmään otettiin bänditoimintaan kykenemätön Neil
Young (yhtyeen Crosby, Stills, Nash & Young -nimellä julkaistu toinen
levy, sinänsä onnistunut Déjà Vu, kuulostikin CSN-levyltä,
jossa oli mukana pari Youngin sooloraitaa). Tämän jälkeen superbändeistä
ei ole paljon hyvää sanottavaa – Emerson, Lake and Palmer,
Blind Faith, Asia tai vaikkapa viime vuosien yrittäjät, kuten Zwan,
Audioslave tai Eyes Adrift edustivat monilta osin superbänditoiminnan
huonoimpia puolia – pöhöttynyttä musiikkia, joissa ei
säilynyt oikeastaan mitään niistä piirteistä, jotka
tekivät emoyhtyeistä alunperin suosittuja tai kuuluisia.
Menneisyyden huonoista esimerkeistä huolimatta superbändimeininki on saanut uudelleen tuulta purjeisiinsa 2000-luvulla. Edellä mainittujen lisäksi varsinkin The White Stripesin Jack White on kunnostautunut superbändien perustamisessa kuuluisien ystäviensä kanssa vaihtelevin tuloksin (The Raconteurs on hyvä, mutta tuskin sentään mullistava rock-bändi ja tuore The Dead Weather näyttää ensimmäisten näytteiden perusteella olevan kakkosdivarin The White Stripes). Silti superbändeissä on kiehtovaa pop-roskameininkiä, joka tekee niistä monesti ainakin teoriassa kiinnostavia, vaikka yhtyeiden levyjen kuuntelu saattaakin olla välillä tuskallista.
Tinted Windows on jopa 2000-luvun superbändiväsäelmien mittapuulla melkoista b-luokkaa. Mukana on Smashing Pumpkinsin kitaristina parrasvaloihin noussut James Iha, joka ei ole saanut aikaiseksi mitään kovin merkittävää yli kymmeneen vuoteen, sekä Adam Schlesinger, joka muistetaan lähinnä milf-klassikostaan Stacy's Mom tunnetun Fountains of Waynen basistina ja kaverina, joka kirjoitti loistokkaan That Thing You Do! -tunnarin.
Iha ja Schlesinger ovat tehneet yhteistyötä useampaankin otteeseen ja mm. johtavat yhdessä Scratchie-levymerkkiään, mutta Tinted Windowsin kaksi muuta jäsentä ovatkin sitten paljon eriskummallisempia tapauksia: Hansonin laulusolisti Taylor Hanson ja 1970-luvun power pop -jättiläisten, Cheap Trickin, rumpali Bun E. Carlos.
Hanson on yhtye, joka tuo muistoja jokaisen 1990-luvun puolivälissä nuoruuttaan viettäneen mieleen, mutta jota on seuraaville sukupolville vähän vaikea selittää. Tämän kolmen 11-16-vuotiaan liinatukkaisen maitopojan muodostaman teinipopyhtyeen ainoa varsinainen hitti MMMBop oli sitä luokkaa, että vuonna 1997 täytyi asua äänieristetyssä maanalaisessa bunkkerissa, jos aikoi laulun kuulemiselta välttyä. MMMBopin ja hittilevy Middle of Nowheren jälkeen Hanson katosi 1990-luvun popkulttuurin hylkyjätteeseen Isaac Hansonin hammasrautojen mukana. Ilmeisesti miehistyneet pojat ovat myös tehneet jatkuvasti albumeja, mutta tuskinpa niitä kovin moni on levyhyllyynsä hankkinut.
Cheap Trickin Bun E. Carlos on Tinted Windowsin epäilemättä legendaarisin jäsen ja niin vanha, että voisi hyvin olla Taylor Hansonin isä. Carlos on myös ainoa Tinted Windowsin jäsenistä, jonka aikaisempi tuotanto ei olisi jonkin asteista alelaarikamaa. Suoraan alelaareihin nämä kaverukset tuntuvat tähtäävän myös Tinted Windowsin debyyttilevyllä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että levy olisi mitenkään epäonnistunut. Sen retropowerpoppia, purkahtavaa glam rockia ja valtavirran radiopoppia yhdistelevä musiikki on parhaimmillaan melkeinpä loistavaa – ensimmäinen single Kind of a Girl on napakka poptäsmäisku, johon Taylor Hansonin melkein itkuisen väräjävä laulutyyli sopii kuin se kuuluisa nappi otsaan. Levyn toinen ja toiseksi paras kappale Messing with My Head toistaa samaa toimivaa kaavaa – veitsenterävästi surisevat kitarat, duuria ja mollia oikeassa suhteessa rinnastava sävel sekä reilusti come on -huudahduksia ja falsettikiekaisuja. Näiden lisäksi Ihan Cha Chan Sweet-henkinen purkkajytä toimii kertakäyttöisyydestään huolimatta, Hansonin kirjoittama Nothing to Me rullaa mukavasti Big Star/Badfinger -akselilla ja Schelsingerin (joka vastaa useimmista kappaleista) Without You tuo mieleen Carlosin pääbändin 1970-luvun verevät hitit. Toisaalta välillä yhtye lipuu epämukavan lähelle modernia poikabändivoimapoppia à la Jonas Brothers. Dead Seriousin pelastaa vielä sen hittipotentiaalia omaava melodia, mutta Back With Youn powerballadimenoa ei pelasta oikein mikään.
Eniten valtavirran poppia muistuttavien kappaleiden kohdalla korostuu Tinted Windowsin ristiriitaisuus. Todennäköisimmin se on perustettu jäsentensä terapiaprojektiksi, mutta kuitenkaan yhtyeen ilmaisusta ei löydy minkäänlaista sivuprojektille ominaista villiä hulluttelua. Pahimmillaan se kuulostaa siltä, että sedät ovat tosissaan yrittäneet vääntää hittiä ja tehneet oman versionsa alunperin jollekin Idols-tähdelle kelpaamattomasta purkkabiisistään. Alelaariin Tinted Windowsin vie lopulta sen mahdottomuus hittibändinä ja toisaalta myös kulttisuosikkina. Vaikea sanoa kenelle levy on todellisuudessa suunnattu. Nyt se on jotain kahden maailman välistä, joka ei löydä paikkaansa kummassakaan.
Kaikesta huolimatta parhaimmillaan Tinted Windows on toimivaa melodista kitararockia, joka oikeassa hetkessä kuulostaa jopa hyvältä. Superbändinä Tinted Windows on loppujen lopuksi kohtuullisen onnistunut – se antaa mitä lupaakin. Yhtye kuulostaa juuri siltä miltä yhden powerpop-basistin ja ammattibiisintekijän, laiskan has-been-vaihtoehtokitaristin, entisen teinitähden ja 60-vuotiaan rumpalilegendan musiikin olettaisikin kuulostavan – miellyttävältä melodiselta popilta säröisin kitaroin ja vahvoin retroaineksin. Jäseniensä pääbändeihin Tinted Windows vertautuu niin, että se on parempi kuin Hanson (MMMBopia lukuunottamatta) ja Fountains of Wayne huonoimmillaan, mutta kaukana Cheap Trickin ja Smashing Pumpkinsin klassisimmista hetkistä.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Kind of a Girl -video:
Julkaistu 13.5.2009
