Vampire Weekend: s/t (XL Recordings 2008)
Välillä
vielä monen musiikkitrendin tulemisen ja menemisen nähneenäkin
hämmästyy. Kuka olisi arvannut, että tämän vuoden
kuumin nimi (no ehkä alkuvuoden, tiedättehän kuinka nopeasti
nämä jutut muuttuvat) kuulostaisi yhdistelmältä Paul Simonin
Graceland-levyn 80-luvun prisman läpi nähtyä valkoista afro-poppia
ja The Strokesin nykivää New York -rockia? No, ehkä ne, jotka
lukivat aktiivisesti viileitä indie-musiikki-blogeja, mutta on se vaan
melko yllättävää. Kyseessä on tietysti monessa mediassa
jo viiden tähden arvioita kerännyt Vampire Weekend.
Jo yhtyeen nimessä on aistittavissa sitä tietynlaista yli 25-vuotiaan
ihmisen orastelevaa kyynisyyttä, kun ensimmäistä kertaa opiskelun
ohessa bilettäessä krapulat alkavat tuntua ja mieleen tulee, että
mikä on se oman elämän suunta. Bändin pojat tapasivatkin
toisensa Columbian yliopistossa, ns. Ivy League -opinahjossa, jossa on koulutettu
mm. useita Yhdysvaltain päämiehiä ja poliittisia vaikuttajia
(Eisenhowerista Barack Obamaan – sekä Art Garfunkeliin!). Yliopistomeiningistä
ja hienosta sellaisesta on siis kyse. Muutenkin Vampire Weekendin musiikista
paistaa menestyksen maku. Nämä eivät ole mitään katujen
kasvatteja tai rähjäisten keikkamestojen epätoivoisia kaljaimureja.
Pojat näyttävät menestyviltä unelmavävyiltä
jo ulkonäöltään. Paidat ovat tukevasti housuissa, kampaukset
siistejä (sillä trendiparturin aikaansaamalla hienoisen epäsiisteyden
vaikutelmalla) ja värit pastelleja. Koulutkin on käyty. Lienevätkö
arvosanatkin olleet sieltä paremmasta päästä?
Mikäs siinä. Samanlaisella epä-rock-imagolla pelasivat aikanaan
esimerkiksi pari tämän pumpun selvistä esikuvista, Orange Juice
ja Talking Heads. Ehkä Vampire Weekend jopa onnistuu vuosien myötä
kasvattamaan jonkinlaista persoonaa, sillä täytyy sanoa, että
David Byrneen ja Edwyn Collinsiin verrattuna nämä opiskelijapojat
ovat aika valjuja tapauksia.
Vampire Weekendin levy onkin melko laiskanpulskea ja tyytyväinen itseensä
sellaisella miellyttävällä tavalla. Koskettavaan tunteiden
paloon ei päästä. Campus-kappaleessa on aistittavissa jonkinlaisia
sydänsuruja, mutta ei se loppujen lopuksi niin vakavaa ole. Epäonnisen
rakkauden kohde kävelee kampuksella ja laulun kertojahahmo tuntee pistoksen
sydämessään, mutta lopulta hän torkkuu parvekkeellaan
luennon jälkeen, ehkä hieman alakuloisena, mutta tuskin sentään
yksipuolisen rakkauden raatelemana.
Monet yhtyeen sanoitukset ovat kuitenkin melko ansioituneita. Postmodernin
ja postkolonialistisen kirjallisuuden kurssit on selvästi käyty.
” The Argentines collapse in defeat/ the admiralty surveys the remnants
of the fleet/ The ground beneath their feet/ Is a nautically-mapped sheet”
Mansard Roof -kappaleessa viittaa jopa jonkinlaiseen kritiikkiin sotaa kohti,
mutta tämähän on nykymaailmassa enemmän sääntö
kuin poikkeus. Oxford Comma tihkuu korkeamman koulutuksen merkkejä ja
postmodernistista populaarikulttuurin tuntemusta. Eihän niillä pilkkusäännöillä
niin ole väliä, kun suuret tunteet ovat kehissä, mutta silti
muistetaan heittää epämääräisen ironinen viittaus
Lil’ Joniin. Cape Cod Kwassa Kwassa viittaa stressaantuneiden kaupunkilaismenestyjien
suosimaan Massachusettsissa sijaitsevaan lomapaikkaan, mutta myös afrikkalaiseen
tanssirytmiin. Kappaleen sanoituksissa vilahtelevat Louis Vuitton, Benetton,
Peter Gabriel ja reggaeton. Vaikea sanoa, mistä kappale varsinaisesti
kertoo. Rakkaudesta varmaan.
Vampire Weekendin sanoitukset voivat olla melko ärsyttäviäkin,
mutta ainakin ne luovat yhtenäisen maailman, joka suomalaiselle tuntuu
melkein yhtä eksoottiselta kuin cowboyt ja intiaanit. Yhtye kaatuu pyrstölleen
oikeastaan ainoastaan kappaleessa The Kids Don’t Stand a Chance, jonka
kriittiset säkeet (todennäköisesti) globaalista kaupallisesta
hyväksikäytöstä tai ainakin taloudellisesta eriarvoisuudesta
(”The pin-striped men of morning/ are coming for to dance/ with pure
Egyptian Cotton/ The kids don't stand a chance/ You criticize the practice/
by murdering their plants/ Ignoring all the history/ Denying them romance”)
eivät kuulosta oikein uskottavalta näiden purjehtivien pullamössöpoikien
suusta.
Levy onkin vahvimmillaan melodisesti. Se on varsin tarttuva ja raikas paketti.
Ne kuuluisat afrikkalaiset rytmit, joista yhtye tunnetaan, ovat ovela lisä
musiikkiin, tuoden siihen samalla jotain tuttua ja jotain uutta. Kuten uusien
hypetysbändien kuuluukin, Vampire Weekend kuulostaa tuoreelta. Näin
se menee jo kirkkaasti ohi niistä kymmenistä parin viime vuoden
musiikkitrendejä kopioivista mielikuvituksettomista luusereista. Afro-popin
lisäksi mukana on vaikutteita klassisesta musiikista. Nämä
jousisektion välihuomautukset esimerkiksi Mansard Roofissa ja M79:ssä
piristävät levyä huomattavasti. Kiitosta täytyy antaa
myös rumpali Christopher Tomsonille, jonka ovelat rytmit tuovat biiseihin
paljon, sekä kosketinsoittaja/kitaristi/tuottaja Rostam Batmanglijille
(mikä nimi!), joka on saanut aikaan samalla sekä ilmavan että
jäntevän soundin.
Kaikista heikkouksistaan huolimatta Vampire Weekend on jollain tavalla vastustamaton.
Pientä syvällisyyttä näiltä poppareilta vielä
toivoisi, mutta sitä varmaan tulee iän ja kehityksen myötä.
Surullista on, että nykypäivän jatkuvissa musiikkitrendien
muutoksissa kukaan tuskin kiinnittää huomiota yhtyeen seuraavaan
levyyn.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Vampire Weekend@MySpace
Julkaistu 18.3.2008