Ensi
vuonna jo 10 vuotta täyttävän Riku Kärkkäisen ja
Tommi Forsströmin muodostaman Violan uusin levy Melancholydisco 2 on
vuonna 2005 ilmestyneen ykkösosansa tavoin yhdistelmä remix-levyä
ja elektronista ep:tä. Samoin kuin Melancholydisco 1:ltä, tältäkin
levyltä löytyy neljä uutta, kokonaan koneellista Viola-kappaletta,
ja kuusi aikansa kuumien indie-elektro-nimien uudelleenmiksaamaa biisiä
yhtyeen kahdelta tuoreimmalta studioalbumilta (Anything Can Stop Us (2005)
ja Wonderabilia (2007)). Lähtökohta ei ole lupaavin mahdollinen
– remix-levyt ovat vähän samankaltaisia tapauksia kuin cover-sellaiset,
yleensä ne ovat hiukan yhdentekeviä välitöitä, joilla
artisti voi brassailla yhteistyökumppaniensa viileyden tasolla. Violan
musiikin sekä Kärkkäisen ja Forsströmin vision kestävyydestä
kuitenkin hyvänä esimerkkinä on, että siinä missä
tämän albumin vuonna 2005 julkaistulla sisarella miksailleet trendinimet
(kts. esim. Boys of Scandinavia, Iconcrash) ovat jo painumassa unholaan, Viola
jaksaa porskuttaa ja vieläpä varsin virkeänä. 2007 julkaistu
Wonderabilia oli loistava levy, jolla yhtyeen hiukan harmaaseen New Order/Pet
Shop Boys -henkiseen indiesynapoppiin tuli uusia sävyjä mm. Flaming
Lips -tyylisestä eeppisestä vaihtoehtokaunistelusta.
Tälläkin albumilla Viola ja sen yhteistyökumppanit ovat parhaimmillaan, kun he suuntaavat keulansa hiukan tutkimattomammille korpimaille. Melancholydisco 2:n alkupää ei jaksa erityisesti innostaa. Yhtyeen omat uudet esitykset The Hardest Hit ja We Owe Love edustavat sellaista indiediskopoppia, jota Viola osaa todennäköisesti tehdä unissaankin. Näistä ensiksi mainittu on yhtyeen omin sanoin ”klassiselle orchestra hit -syntetisaattorisoundille kumartava” menopala ja jälkimmäinen melodinen, mutta hiukan unettava tunnelmointi. Kasarielektrocoolistelijat Hannulelauri valelevat Wonderabilian Imaginary Timesin sellaisilla retrosoundeilla, joilla vaikkapa Felix de Housecat taiteili jo vuosia sitten. Pumppaavat synat ja piipitykset vievät ajatukset pölyisen harmaiden ja iloisesti kasettejaan kelailevien Commodore 64 -tietokoneiden aikaan. Soundi on hauska, mutta liiaksi käytetty. Turkulaisen Videovalvontaa:n uudelleen miksaama Anything Can Stop Us Now:n Invisible Revolution luottaa sekin kultaisen 80-luvun kodin viihde-elektroniikan luotettavan nostalgisiin äänimaisemiin. Saatekirjeessä tunnelmoidaan ”surisevasta Game Boy -kontekstista” ja kyllähän kappaleessa Japanin taskuun mahtuvan vihreänäyttöisen ihmekoneen kaikuja on. Ei kuitenkaan mitenkään erityisen ravistavalla tavalla.
Neljän ensimmäisen kappaleen hiukan kyllästyttävän kasarinostalgianakutuksen jälkeen Melancholydisco 2 lähtee kuitenkin yllättävään nousuun. Uusimmalla kappaleellaan Saanko jäädä yöksi? orgaanisempaa soundia esitellyt Regina yllättää leipomalla Wonderabilian Outsider Coden 1960-luvun mieleen tuovaksi pianosvengailuksi. Vaikka versio onkin hiukan turhan paikallaan junnaava, luomuisempi meininki ja muualle kuin 80-luvulle suuntautuva pop-historian ryöstöviljely on kuin kannullinen virkistävän jääkylmää lähdevettä retroverkkareiden vyötärönauhan sisään. Yleensä sisällöllisesti tyhjää ja melko ärsyttävää säröpoppibiletystä tahkova I Was a Teenage Satan Worshipper onnistuu sekin hyvin, joskin vähemmän innostavasti, muuttamalla alunperin positiivisen kauniin Unreal Lifen konepopin dubbia ja The Curen hitaimpien tunnelmointien dramatiikkaa hyväkseen käyttäväksi hidasteluksi. Kitarat kaikuvat ja kimpoilevat kuin yhtäkkiä 60-luvun psykedeliaan hurahtaneella The Edgellä. Black Audion näkemys The Deadweightistä muistuttaa (säkeistöjensä osalta) aika lailla ja aika yllättäen Smashing Pumpkinsin 1980-luvun industrial-, gootti- ja syntetisaattorikuvioihin tähystelleen Adore-levyn tunnelmia – ja hyvältähän se kuulostaa. Kappaleen kertosäkeiden aa-aa-aa-laulut ja loistava syntetisaattorikuvio toimivat hienosti. Parhaimmillaan The Deadweights kuljettaa mielen jonkin eeppisen Hollywood-elokuvan jylhän talvisten vuoristojen yli kulkeviin kamera-ajoihin.
Levyn jälkipuolisko ei luota pelkästään uudelleenmiksailevien vieraiden taitoihin, vaan myös jäljelle jääneet Violan omat kappaleet vakuuttavat. Kauniilla melodialla siunattu Fleeting World tuo sekin ehkä 80-luvun konepopin mieleen, mutta tällä kertaa sen tunnelma on sillä tavalla tyhjän kaunista tilaa peilaava ja yksinäisen katkeransuloiset kaupunkimaisemat mieleen tuova, johon tuon vuosikymmenen musiikki parhaimmillaan pystyi. Kappale vangitsee täydellisesti juuri sen tunnelman, mihin sen nimessä ja lyriikoissa viitataankin. Pannujen (steel drum) käyttö olisi saanut olla härskimpääkin, mutta tuo näinkin sovitukseen piristäviä lisämakuja ja kontrastia soittimen karibialaisen alkuperän ja Fleeting Worldin eurooppalaisen teknologisen viileyden välillä.
Levyn todellinen täysosuma on kuitenkin sen päättävä Ada Bell (In Montage). Se on hyytävän kaunis instrumentaalikappale, joka yhdistelee onnistuneesti lapsuuden viattomuutta ja sen takana vaanivaa pahaenteistä pelonhäivää. Pelkistetyn kauniin urkukuvion taustalla kuuluu poliisiradion ilmoitus murhasta, naurua, itkua, kameran sulkijan, filmiprojektorin ja leikkikentän tai karusellin ääniä. Kuin jonkin eurooppalaisen taide-elokuvan ääniraidalta napatulla Ada Bellillä ei ole juuri mitään tekemistä sitä edeltäneiden kyynelsilmäisten tanssikappaleiden kanssa, mutta riisuessaan Violan musiikin päältä kaikenlaiset kasarisounditemppuilut jäljelle jää pysäyttävän vakuuttava näyte yhtyeen musiikillisista taidoista. On ilmiselvää, että näillä eväillä Viola sopisi mainiosti säveltämään elokuvamusiikkia.
Melancholydisco 2 ei ole kokonaisuutena täysosuma, mikä johtuu paljolti remix-levyn pirstaleisesta luonteesta, mutta kaiken kaikkiaan ainakin puolet siitä sisältää hienoa musiikkia. Tähän mennessä duo on jo osoittanut hallitsevansa indiedisco-musiikin paremmin kuin kukaan muu Suomessa, mutta Melancholydisco 2:n perusteella yhtyeeltä sopii odottaa tulevaisuudessa paljon muutakin.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Linkit: Violan kotisivu
Julkaistu 2.1.2009
