The Doors: Other Voices (Elektra, 1971)
The Velvet Underground
ja The Doors ovat eräitä rock-maailman legendaarisimmista bändeistä.
Totta kai kummatkin hyvin eri tavoin. The Velvet Underground on kaiken vaihtoehto-rockin
Rosettan kivi, jonka mukaan sadat indie-bändit ympäri maailmaa ovat
jo neljän vuosikymmenen ajan mallintaneet musiikkinsa. Yhtye toi rock-musiikkiin
ennennäkemätöntä raakaa arkitodellisuutta huumeineen ja
seksuaalisine perversioineen, sekä toisaalta viileän New Yorkin
taidemeiningin. Puhumattakaan feedbackista... Vanhan vitsin mukaan monet ovat
aluksi erehtyneet luulemaan, että yhtyeen nimi on ”The Seminal
Velvet Underground”, niin usein nämä sanat esiintyvät
toistensa jälkeen.
The Doors puolestaan loi mallin modernille rock-tähdelle ja samalla esikuvan kaikille wannabe-rokkistaroille. Yhtyeen laulaja ja nokkamies Jim Morrison oli monella tapaa täydellinen rock-laulaja. Hän oli komea, mystinen ja karismaattinen esiintyjä, jonka nahkaan verhottuun olemukseen toi lisäsävyjä ambitiot runouden saralla. Eipä voi väittää, ettei The Doorskin olisi vaikuttanut omalla tavallaan myös musiikillisesti jälkipolviin, vaikkei tänä päivänä olekaan läheskään yhtä cool nimi kuin The Velvet Underground. Tärkeintä yhtyeessä kuitenkin on Morrisonin ympärille kietoutunut myyttien verkosto, jonka vain nuorena kuolleet tähdet voivat saavuttaa.
The Velvet Underground ei ole koskaan päässyt aivan samalle suosion
asteelle kuin The Doors, josta varsinkin Oliver Stonen ohjaaman, vuonna 1991
ilmestyneen, elämänkertaelokuvan jälkeen tuli kaikkien teinihippien
ykkösbändi (tai no, kyllähän Jimi Hendrix ja Janis Joplin
tarjosivat tässä nuorena kuolleiden makaaberissa seurassa kovaa kilpailua).
Silti Velvet Undergroundkin on luonut omat myyttinsä ja sen nähdään
usein henkilöityvän kahteen luojaheerokseen, Lou Reediin ja John Caleen.
Vuosien saatossa siitä on tullut myös yksi rock-maailman pyhimpiä
lehmiä, josta kaikki itseään kunnioittavat ”oikeat”
musiikkidiggarit poikkeuksetta pitävät. Nykyään on vaikea
uskoa, että yhtye oli elinaikanaan varsinainen luuseribändi, jonka
levyt olivat suurin piirtein yhtä suosittuja kuin ydinjäte.
Kummatkin yhtyeet ovat joka tapauksessa tulleet ajan kuluessa yhä suositummiksi ja niistä on tullut vimmaisen palvonnan kohteita. Niillä on myös toinen yhdistävä piirre. Kummatkin julkaisivat johtohahmojensa lähdön/kuoleman jälkeen levyjä, jotka historia on sekä unohtanut että halunnut unohtaa. Harva edes tietää, että The Velvet Underground julkaisi uransa aikana viisi studiolevyä ja The Doors itse asiassa yhdeksän täyspitkää, joista viimeisin, American Prayer, ilmestyi vasta vuonna 1978. Tässä arvostelussa keskitytään VU:n Squeeze-levyyn ja The Doorsin Other Voicesiin.
The Velvet Undergroundin Squeeze on tästä levyparista varmasti epäonnisin. Sen yksinäisenä arkkitehtina oli yhtyeessä bassoa, koskettimia, kitaraa ja rumpuja soittanut, sekä lead-vokaaleja kappaleissa Candy Says, Who Loves the Sun, New Age, Lonesome Cowboy Bill ja Oh! Sweet Nuthin laulanut Doug Yule. Yulen paikka The Velvet Undergroundin historiassa on aina ollut jollain tavalla epämääräinen. Vaikka violamestari/kosketinsoittaja/laulaja/basisti/taidehörhö John Cale soitti yhtyeessä vain kolme vuotta, verrattuna Yulen viiteen, ja esiintyi yhtä monella levyllä (jos Squeezea ei lasketa), Yule ei ikinä ole saanut samaa arvostusta yhtyeen fanien keskuudessa.
Henkilökohtaisesti en ole oikein koskaan tajunnut miksi Yulen panosta on vähätelty mm. Lou Reedin toimesta, joka myöhemmin kirosi, ettei laulanut itse kappaleita, joissa Doug Yule hoiti leadit. Yulen laulunääni on kuitenkin viattomalla ja puhtaalla värillään varsin sopiva esimerkiksi Candy Saysiin ja New Ageen. Pitää muistaa, että saman kohtalon koki VU:n debyytillä laulanut Nico, joka joutui Reedin jatkuvan vähättelyn ja suoranaisen henkisen väkivallan kohteeksi. On kuitenkin vaikea kuvitella, että Reed itse olisi pystynyt esittämään esimerkiksi Femme Fatalen tai I'll Be Your Mirrorin Nicoa koskettavammin.
Joka tapauksessa, vuonna 1970 Lou Reed oli saanut perustamastaan yhtyeestä tarpeekseen ja muutti takaisin vanhempiensa luo kelailemaan tulevaisuuttaan. Yule, kitaristi Sterling Morrison ja rumpali Maureen ”Moe” Tucker, eivät kuitenkaan olleet vielä valmiit lopettamaan, ja miksi olisivatkaan olleet? Eihän tämä yhtye ollut mikään Beatles. Pitihän se leipä jotenkin ansaita ja niinpä yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet ottivat mukaan bassoon Yulen entisen Glass Menangerie -bänditoverin Walter Powersin ja jatkoivat kiertämistä kaiken maailman ulkohuussin kokoisissa räkälöissä. Vuonna 1971 Morrisonkin sai tarpeekseen ja lähti viettämään menestyksekästä uraa, ensin yliopisto-opettajana ja myöhemmin hinaajan kapteenina. Hänen tilalleen otettiin niin ikään Glass Menangeriessa soittanut kitaristi William Alexander ja show jatkui. Kuten Yule kansiteksteissään vuonna 2001 julkaistuun Final V.U. -boksiin toteaa:
”Bändissä kaikki ovat tasavertaisia. Jos näin ei ole, kyseessä ei ole bändi. Kun bändien on pakko muuttua, pari tyyppiä lähtee, bändi hajoaa ja sitten se kasataan uudestaan... Kun Lou lopetti ja kaikki muut halusivat vielä soittaa, niin me jatkettiin. Myöhemmin voi sanoa, että yhtyeen tie oli tullut loppuunsa tai että se muuttui dramaattisesti, mutta kun se tapahtui, me vaan jatkoimme soittamista... Kun Lou lähti, aloin kirjoitella omia biisejäni. Sitten Willy tuli mukaan ja hän kirjoitti myös. Niinhän ne bändit toimivat: jos kuuluit bändiin soitettiin toistensa biisejä, kunhan vaan kaikki tykkäsivät niistä...”
Tästä huomaa sen draaman puutteen, mitä myöhemmin näihin VU:n loppuaikoihin on liitetty. Suhteellisen tuntematon rock-bändi vain jatkoi hommiaan. Ei siinä mitään sen ihmeellisempää ollut. Vasta myöhemmin, kun The Velvet Undergroundista tuli ihmisille pyhä asia, alettiin Squeezea pitää jonkinlaisena pyhäinhäväistyksenä ja Doug Yulea ja yhtyeen manageria Steve Sesnickia yhtyeen perintöä hävyttömästi tahraavina paskiaisina. Yulen kohdalla tällainen on melko epäreilua (vaikka kaikkien merkkien mukaan Sesnick kyllä olikin aikamoinen kusipää).
Rahan
säästämiseksi (tai muista epämääräisistä
syistä) Squeeze tehtiin lopulta yksin Doug Yulen toimesta. Ainoastaan
rummuissa oli avustajana Deep Purplesta tunnettu Ian Paice. Levy on nykyään
lähes mahdoton löytää. Siitä ei ole ikinä otettu
minkäänlaista uusintapainosta. Pahinta kuitenkin on, että se
puuttuu kokonaan useimmista Velvet Underground -diskografioista. Tällainen
historian muokkaaminen tuntuu jotenkin Orwellilaiselta. Ehkäpä levyllä
ei enää ole alkuperäisiä jäseniä, eikä
se ehkä ole aivan samanlaista klassikkotasoa kuin yhtyeen aikaisemmat
levyt, mutta silti se julkaistiin The Velvet Underground -nimellä ja
sen pitäisi kaiken järjen mukaan kuulua yhtyeen levytettyyn tuotantoon.
Ainakaan siitä ei pitäisi totaalisesti vaieta. Jos huonot tai artistin/yhtyeen
myyttiin sopimattomat levyt poistettaisiin aina historiankirjoista, eihän
esimerkiksi Lou Reed olisi julkaissut kuin pari-kolme levyä soolourallaan!
Onko Squeeze sitten häpeällisen huono? Ei todellakaan. Levy liikkuu, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, pitkälti samalla linjalla kuin The Velvet Undergroundin edellinen levy, pop-rock-painotteinen Loaded. Sellaiset kappaleet, kuten tarttuva Little Jack, hyvin VU-mainen Caroline, Send No Letter ja selvästikin Sweet Janelle jatkoksi kirjoitettu Jack and Jane, sopivat ihan asiallisesti bändin aikaisemmin levytettyyn tuotantoon. Joissain kappaleissa esiintyvä tuntematon soulahtava naistaustalaulaja ja torvisektiot tuovat mieleen 70-luvun Rolling Stonesin. Psykedeelinen, Beatles-vaikutteinen Crash ja bluesahtava, ehkäpä George Harrisonin 70-luvun tuotantoa muistuttava, Wordless eroavat aika paljon Velvet Undergroundista, mutta tuovat hyvää vaihtelua levylle. Yksi albumin varsinaisista helmistä on kaunis balladi Friends, joka olisi sopinut hyvin myös The Velvet Undergroundin vuonna 1969 ilmestyneelle nimettömälle levylle. Toinen hieno kappale on levyn päättävä Louise, joka ei varsinaisesti kuulosta yhtyeen aikaisemmalta tuotannolta, mutta vakuuttaa hienolla melodiallaan ja biisin lopun Beach Boys -lauluharmonioilla.
Kaiken kaikkiaan siis Squeeze on varsin passeli levy ja ainakin paljon mainettaan parempi. Jos Velvetseiltä joskus julkaistaisiin yhtyeen koko uran kattava kokoelma, kyllä tältä levyltä ainakin Caroline, Friends ja Louise ansaitsisivat sillä paikkansa.
Myös The Doors jatkoi toimintaansa Jim Morrisonin vuonna 1971 tapahtuneen kuoleman jälkeen. Lähtökohdat yhtyeellä olivat tietysti hiukan erilaiset kuin The Velvet Undergroundilla. The Doors oli ollut hyvin suosittu koko 60-luvun ajan, mutta vasta Morrisonin kuolemaa edeltänyt levy, L.A. Woman, oli nostanut yhtyeen takaisin huipulle kaikenlaisten kuuluisien kommellusten jälkeen. Sitten yhtyeen selkeä nokkamies, laulaja ja sanoittaja meni kuolemaan. Voi kuvitella, että lopun yhtyeen (Ray Manzarek, koskettimet; Robby Krieger, kitara ja John Densmore, rummut) tunnelmat olivat aika apeat. Juuri, kun homma lähti taas kunnolla käyntiin, he menettivät yhtyeen keskeisimmän hahmon, sillä jos rehellisiä ollaan, eihän yhtyeestä olisi ikinä tullut yhtään mitään ilman karismaattista Morrisonia. Eivät nämä muut hemmot kerta kaikkiaan näyttäneet läheskään yhtä hyviltä nahkahousuissa.
Bändi oli kuitenkin jo tehnyt reippaasti uusia biisejä odotellessaan johtajansa paluuta Pariisista, jossa hän elämänsä viimeiset kuukaudet asusteli. Mitäs sitä sitten muuta saattoi tehdä kuin julkaista levyn ilman Morrisonia? Manzarek ja Krieger hoitivat lyriikat ja laulun. Lopputuloksena ollut Other Voices (ja sitä seurannut Full Circle) on pitkälti samaan tapaan kuoliaaksi vaiettu levy kuin The Velvet Undergroundin Squeezekin. Syytäkin on ehkä hiukan enemmän tässä tapauksessa. Toisin kuin VU, The Doors oli paljon voimakkaammin yhden miehen yhtye, vaikkei se olisikaan voinut toimia ilman näitä kolmea biisejä kirjoittavaa soittajaa.
Kuitenkaan Other Voices ei ole lainkaan huono levy tai ei ainakaan niin huono
kuin voisi luulla. Monet
sen kappaleista ovat itse asiassa sävellysmielessä erittäin
onnistuneita. Varsinkin tunnelmallinen Ships with Sails ja energinen (itse
asiassa hieman Loaded-ajan The Velvet Undergroundin mieleen tuova) rock-repäisy
Tightrope Ride toimivat erityisen hyvin. Levyn heikkoudet ovat juuri siellä
missä luulisikin, nimittäin laulussa ja sanoituksissa. Varsinkin
Manzarekin laulu kuulostaa paikoittain enemmän joltain känniseltä
karaoke-urpolta vetämässä The Doorsin biisejä kuin miltään
karismaattiselta tulkitsijalta. Erityisesti levyn aloittavassa kappaleessa
In the Eye of the Sun, Manzarekin vokaalit ovat suoraan sanoen surkeat. Hänen
laulunsa antaa uuden merkityksen sanalle yliyrittäminen. Sanoituksetkin
ovat tuskaista huttua tyyliin: ”In the eye of the sun before the world
has begun/ taking it easy I was having some fun” tai ”It blew
up and I flew up”. Ei mikään The End siis... Laiska, Kriegerin
laulama, Variety Is the Spice of Life toimii kohtuullisesti laulupuolella,
mutta sanomaltaan sekin on puhdasta roskaa ja muutenkin melko mitätön
veto.
Yhtyeen jäsenet ovat varmasti tienneet heikkoutensa ja monet biisit, kuten em. Ship with Sails toimivat paljolti soiton varassa. Poikkeuksellisesti Shipsissä Manzarekin laulu kuulostaa säkeistöissä itse asiassa ihan hyvältä. Äänestä ja fraseerauksesta tulee paikoitellen mieleen jopa Scott Walker, tosin ilman tämän mestarin kontrollia. Kertosäkeissä Manzarek kuitenkin vetää reippaasti ylitulkinnan puolelle ja kuulostaa jälleen tuskaisen paljon mauttomalta köyhän miehen Morrisonilta. Biisin kitara- ja kosketinsoitinkuviot ovat kuitenkin hienoja ja siinä onkin paljon tunnelmallisia instrumentaaliosia.
Tightrope Ridessa Manzarekin vokaalit ovat huterat, mutta kuitenkin toimivat, vaikka yliyrittämistäkin on havaittavissa. Biisi on joka tapauksessa yksi levyn parhaista. Varsinkin kosketin- ja rumputyöskentely on esimerkillistä. Kappale käsittelee Brian Jonesin kuolemaa ja rock-elämän vaarallisuutta ja epäilemättä se viittaa myös Jim Morrisoniin.
Down on the Farmin tunnelmallisen kauniit säkeistöt ovat hienoja ja kertosäkeet puolestaan vievät mielikuvat The Bandin suuntaan. Sanoitukset kertovat, kuten arvata saattaa, tuolloin vallinneesta ruraalisesta ihanteesta. Nimensä puolesta I'm Horny, I'm Stoned on kuin joku The Doorsin musiikin parodia, eivätkä sanoitukset tästä kaukana olekaan. Vai mitä voi sanoa lyriikoista, kuten ”I feel my mind is shaking out of place / I look like a truck run over my face”? Wandering Musicianissa Manzarek julistaa 60-luvun kapinallisstatustaan tyypillisen huonon laulusuorituksen siivittämänä. Biisin alusta löytyvät kyllä varsin hienot piano-osuudet ja taitaa siellä soida guirokin, mistä tulee vähän lisäpisteitä.
Lyhyen levyn päättää jazzahtava ja karibialaisilla rytmeillä pelaava Hang on to Your Life. Jälleen kerran Manzarek pilaa osan biisistä laulullaan ja jälleen, kuten koko levylläkin, instrumentaaliosuudet ovat virheettömiä. Pistää miettimään kuinka kiintoisa levy tästä olisi tullut jos Morrison olisi ollut yhä elossa.
The Doors teki vielä toisen levyn ilman Morrisonia, jazz-vaikutteisen ja melko tylsän Full Circlen. Manzarek jatkoi näiden levyjen linjalla omalla soolourallaan ja saman tekivät Krieger ja Densmore uskomattomasti nimetyssä The Butts Bandissa. Other Voices (ja Full Circle) julkaistiin pienenä cd-painoksena vasta vuonna 2006, mutta ei se levykauppojen The Doors -hyllyn vakiovalikoimiin vieläkään kuulu, eikä myöskään usein yhtyeen viralliseen diskografiaan. Näin on tämänkin legendaarisen bändin kohdalla harjoitettu luovaa historian uudelleenkirjoittamista. Onneksi sekä Squeeze että Other Voices ovat nykyään helposti saatavissa vertaisverkoista. Kyllä näiden entisten rock-kapinallisten pitäisi ymmärtää, että ”the man” ei voi kauaa kansaa huijata.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 23.3.2008